Olen hyvin vahvasti tunneihminen ja yhä enemmän vuosi vuodelta myös äärimmäisen spontaani erilaisten ratkaisujen suhteen. Toisinaan se kauhistuttaa, mutta useimmiten se antaa itselleni energiaa. Paikoillaan tallaaminen ja elämän odottaminen tuskastuttaa minua. En jaksa useinkaan murehtia elämää kovin pitkälle (välillä sekin olisi paikoillaan, mutta hyvin on pärjätty tähänkin saakka). Luotan siihen, että asiat tapahtuvat aina tietystä syystä. Elämäni aikana olen tehnyt äkkinäisiä ratkaisuja, mutta toisia taas harkinnut vimmatusti. Haluan uskoa siihen, että siivet kantavat ja vievät eteenpäin.
Arjessa spontaani luonne tuo mukanaan erilaisia, jopa naurettaviakin asioita; saatan nousta yöllä piirtämään ideoita paperille, sillä en jaksa odottaa aamuun. En suunnittele kovin monia arjen asioita etukäteen, vaikka tiedostan sen helpottavan varmasti moniakin kiemuroita. Saatan aamulla laittaa rokin soimaan ja tanssia valtoimenaan ympäri asuntoa. Samaa tekee myös lapseni. Toisena aamuna olen hiljaa, enkä puhu mitään. Silloin ei huvita.
Kun teemme rakaisuja arjessa, ne syntyvät usein hetken mielijohteesta. Päätöksiä ei toki viedä ainoastaan tunteen voimalla päätökseen, mutta sillä tavoin kaikki ideat ovat saaneet alkunsa. Spontaanin luonteen hyviä puolia on ehdottomasti se, ettei elämään jaksa kyllästyä. Olemme perheenä melkoinen sakki. Kaikista järkevin ja ajattelevaisin on ehdottomasti mieheni. Mikäli vain minä päättäisin asioistamme, olisi elämämme ollut aika hulvatonta, eikä millään muotoa järkevää tai etukäteen suunniteltua. Mies on se, joka pitää jalat maassa, vaikka meissä on myös toki samaa arjen hulluutta havaittavissa.
Kulunut viikko on tuonut mukanaan erään päättömän ratkaisun ja muutoksen. Olemme tehneet tarjouksen unelmien kodista. Ja se on nyt hyväksytty. Varsinaisesti meillä ei ole mitään syytä tai tarvetta muuttaa. Kaikki on hyvin. Mutta tuli todella vahva tunne. Jo aiemmin keväällä se iski. Selailimme alkuvuoden evakkoasumisen aikana jo jonkin verran lähellä olevia myytäviä kohteita. Enkä oikein osaa selittää edes miksi... Sitten tuli viime keskiviikko ja tapahtumaketju alkoi vyöryä...
Keskiviikkona: Lähetän sähköpostin miehelleni, jossa suurilla kirjaimilla otsikkokenttään oli kirjoitettu "PEKKA! SE ON TÄSSÄ. KATSO TÄMÄ, TÄÄ ON UNELMA". Viestin sisältöön en innostukseltani ehtinyt kirjoittaa mitään, vaan liitin vain linkin myynti-ilmoitukseen. Soitin heti välittäjälle, joka oli vain paria tuntia aiemmin laittanut kohteen verkkoon.
Torstaina: Olimme yksityisnäytöllä kyseisessä kohteessa. En ollut edes sisällä asunnossa kun sanoin, "tämä on koti".
Perjantaina: Selvitimme realiteettejä ja käytännön asioita (mies selvitti ja laski, minä piirsin uutta keittiötä ja avasin lukemattomia kertoja kohteen pohjapiirroksen koneen ruudulle...).
Maanantaina: Kävelimme jälleen kerran (en kehtaa kertoa kuinka monetta kertaa) asunnon takapihan puolelta iltalenkin ja koitimme kurkistella pihapiiriin. Suunnittelimme miten hienoa olisi laajentaa tuo terassa tuplakokoiseksi.
Tiistaina: Teimme ensimmäisen tarjouksen. Joku muukin halusi tämän kodikseen ja teki myös tarjouksen.
Keskiviikkona: Asunnossa oli ensinäyttö ja me korotimme tarjoustamme.
Eilen: Saimme onnitteluviestin, jossa kerrottiin myyjän hyväksyneen tarjouksemme. Kiljahtelemme ja pompimme kotona tasajalkaa, avasimme kuoharipullon illalla.
Nyt: Olemme fiiliksissä ja samaan aikaan toteamme ääneen olevamme äärimmäisen hulluja. Saimme kotimme juuri valmiiksi. Uusi koti vaatii suurella kädellä remonttia. Ja tämä nykyinen koti... Siitäkin olisi luovuttava. Apua.
Olemme tehneet kolme vuotta töitä asuntomme eteen ja tämä paikka on valloittanut sydämemme. Rakkaus tätä asuinpaikkaa kohtaan ei ole laantunut, päinvastoin. Uusi kotimme sijaitseekin vain 200 metrin päässä nykyisestä. Muuttomatka on lyhyt ja kaikki tutut ympyrät pysyvät samana. Tärkeintä on, että tuli se tunne. Tunne oli niin vahva, että sitä oli pakko kuunnella.
Emme etsineet juuri tällaista asuntoa, millainen uusi kotimme on. Emme juuri siltä vuosikymmeneltä, emmekä erityisesti sen kokoista (pienempää kuin nykyinen). Rakastuimme silti. Ensisilmäyksellä. Ja vain sillä tunteella on merkitystä. Siskoni kysyi minulta tuntuuko haikealta luopua tästä nykyisestä. Minun oli pakko vastata ettei oikeastaan juuri lainkaan. En rakasta näitä seiniä, enkä erityisesti juuri näitä kyseisiä neliöitä. Rakastan paikkaa, jossa asumme ja aluetta, joka meitä ympäröi. Uusi kotimme on tässä samassa paikassa, takapihan portista on suora pääsy tutulle metsäpolullemme, joka vie tutuille kallioille. Uuden kodin ikkunasta näkyy tämän tehtaan kello tuolla tornissa. Olemme edelleen täällä. Kotona. Saamme ympärillemme vain uudet seinät ja pienen pihan.
Ja ei - tätä ei suunniteltu tapahtuvaksi juuri nyt - mutta kaikella on aikansa ja paikkansa. Nyt on muutoksen aika. Edessä on isoja asioita ja ensimmäisenä tulisi laittaa nykyinen kotimme myytäväksi. Jos siis tiedät, jonkun joka on etsinyt uutta kotia juuri täältä - kannattaa vinkata asiasta! Toivoisimme saavamme tänne onnellisen pariskunnan tai pienen perheen, joka rakastuu tähän alueeseen yhtä kovasti kuin mekin. Ja erityisesti toivomme, että uusille asukkaille tulisi se tunne, johon itsekin tässä kodissa rakastuimme aikanaan.
Jutta