Tämän tekstin aloitus tuntuu paljon muita vaikeammalta. En tiedä mitä sanoisin ensimmäisenä, enkä vielä tiedä miten syvälle haluan asiaa viedä. Kokeilen, tunnustelen miltä tuntuu ja samalla päätän että annan tunteen viedä...

Tiedän jo nyt, että tekstistä tulee hiton pitkä. Jos siis mahdollista, ota kuppi kuumaa ja istahda hetkeksi. Tänään täällä saattaa vierähtää vähän pidempi lukutuokio.

Vajaa 10 vuotta sitten aloitin työt pankissa. Sain heti vakituisen paikan ja olin siitä vähän hämilläni. En ollut uskaltanut sellaista edes odottaa. Päivääkään en ole ollut elämässäni työttömänä. Elämä lipui turvallista uomaansa vuosi vuodelta eteenpäin... Oli kuukauden kesälomat ja talvilomat päälle, oli tilipäivä, oli mainiot työkaverit. Vaihdoin työnantajaa pankkiurani aikana kerran. Silloin vielä ajattelin, että tuo on se polku, jota pitkin haluan kulkea. Palkka oli kieltämättä näin jälkikäteen ajateltuna ihan mukiinmenevä. Työajat olivat siinä elämäntilanteessa pienen lapsen kanssa aivan täydelliset. Maanantaista perjantaihin, ja viikonloput AINA vapaita. Etenin melko vauhdikkaasti nuoresta iästäni huolimatta ja olin itsestäni hemmetin ylpeä. Lokakuussa irtisanoin itseni sijoitusasiantuntijan tehtävästä kesken opintovapaan, joka olisi päättynyt vasta ensi keväänä.

Parasta kaikessa on ollut koko ajan asiakkaat. Ihan mielettömiä tyyppejä, ja upeaa luottamusta puolin ja toisin. Parhaan tiimin sain ympärilleni vuonna 2011, ja tuota aikaa muistelen edelleen todella suurella lämmöllä. Sitten pikkuhiljaa alkoi tuntumaan siltä, että elän jonkun toisen elämää. Organisaatio koki suuria muutoksia ja minä juoksin kilpaa itseni kanssa samalla kun pohdin onko tämä se juttu, jota haluan. En halunnut kuitenkaan luovuttaa. En ole sitä tyyppiä ollenkaan. Jossakin vaiheessa havahduin, että arki vei vain eteenpäin, enkä oikein pysynyt enää perässä tai tuntenut itseäni kovin hyvin.

Hain muotoilun koulutusohjelmaan lopulta melko hetkellisen päähänpiston saattelemana. En ajatellut pääseväni sisään. Pääsin kuitenkin, mutta hoin edelleen itselleni (ja työnantajalleni) että tämä on vain sellainen "pikku harrastus" töiden kyljessä. Tein vuoden täysipäiväistä työtä täysipäiväisten korkeakouluopintojen ohella. Aamulla töihin, töistä kouluun, koulusta illalla kotiin. Jossakin vaiheessa päätin, että nyt riittää. Hain neljän kuukauden opintovapaata syksystä 2015 alkaen. Vielä tuossa vaiheessa ajattelin, että neljä kuukautta on sopiva aika hengähtää kaikesta ja saada raavittua itseni kasaan ennen takaisinpaluuta. Jatkohakemuksen opintovapaasta lähetin loppuvuodesta 2015.
Mitä pidemmän aikaa olin pois töistä, sitä enemmän aloin kiinnittämään huomiota itseeni ja ympärillä tapahtuviin "merkkeihin". Vuoden poissaolon jälkeen tajusin, että mitä lähemmäs töihinpaluu tulee, sitä enemmän ahdistun. Kävin välillä moikkaamassa pikaisesti työpaikalla porukkaa ja joka kerta ajattelin, etten halua tuohon elämään enää takaisin. Jälkikäteen olen huomannut, että tuo työ (jonka piti olla minun unelmani ja ehkä joskus olikin) oli muuttunut painajaiseksi. Ei se työ sinänsä, mutta se tunne, jota koin ollessani kaiken sen sisällä. En nauttinut enää aamuista, pikemminkin ahdistuin jo illalla valmiiksi seuraavasta päivästä.. Tämä vaikutti tottakai myös muuhun elämääni. En tiennyt mitä ajatella, ketä olin, tai keneksi olin tulossa. Olin matkalla johonkin, mutten tiennyt minne. Olin eksynyt ja räpiköin kaikkea vastaan. Sisimmissäni huusin valtavan lujaa apua, mutta ulospäin koitin olla mahdollisimman hyvä selviytyjä. Pidin itseni kiireisenä, siten minun ei tarvinnut kohdata totuutta - sitä että muutos on välttämätön.

Ihmiset ympärillä - etenkin vieraammat - arvottivat minut pitkälti työni mukaan. Se tuntui toiseksi pahimmalta. Tiedättekö ne ennakkoluuloiset asenteet, jotka määrittävät sinua vaikka olisit tosi kaukana siitä? Vihasin kaikkia niitä hetkiä, kun joku luuli tietävänsä millainen minä olen - vain työtehtäväni perusteella.

Pahinta kuitenkin oli se, että jossakin vaiheessa minusta alkoi jo itsestänikin tuntumaan että olen juuri sellainen, joksi ihmiset minua arvottivat. Olin tullut sellaiseksi ihmiseksi jota en halunnut olla. Koin olevani jatkuvassa paineessa tulla paremmaksi, mennä eteenpäin. Paineessa ja ahtaudessa oman itseni sisällä. Jälkikäteen ajattelen; paremmaksi missä? Minun tulisi riittää sellaisena kuin olen. Etenkin itselleni. 

Elämä vie tosi helposti mukanaan. Niin kävi myös minulle. Vasta tämän vuoden puolella olen huomannut, että hei - se oma persoona, omat ajatukset ja oma tunne elämän hallinnasta on pikkuhiljaa palautunut. Olen alkanut laittamaan merkille, miten ympärillä olevien ihmisten verkosto on muokkautunut aika erilaiseksi kuin ennen. En osaa sanoa sille mitään yksittäistä syytä, mutta jossakin murrosvaiheessa olen ollut viimeiset pari vuotta. Olen alkanut huomaamaan elämässä asioita, jotka saavat minut onnelliseksi. Olen uskaltanut katsoa niitä unelmia silmiin ilman että ajattelen mitä mieltä ulkopuoliset siitä ovat. Olen tullut takaisin sellaiseksi ihmiseksi, joka olin vielä muutama vuosi sitten. Siinä välissä myönnän - olin tosi hukassa. Koko identiteetti piti repiä auki. Ja auki ennenkaikkea itselleni. Minä kasvoin siihen maailmaan kiinni, ja en enää tiennyt muusta. Taistelin tätä tietoisuutta vastaan tosi pitkään. En halunnut myöntää, että hitto se työ vain vie minua kauemmas totuudesta. Kauemmas itsestäni. Ajattelin sen olevan ohimenevää. Ei se ollut.

Epävarmuus on pahinta. Se kun et tiedä mihin suuntaan askeleen otat. Olin miettinyt kaksi kuukautta päivittäin - ihan oikeasti päivittäin - mitä teen kun opintovapaa päättyy. Se stressasi, se ahdisti, toisaalta työhön paluu houkutteli (turva, tiedättehän). Ei minulla ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa tulevalle....
Tutustuin täysin sattumalta kahteen naiseen pari vuotta sitten. Minnaan ja Fridaan. Nämä naiset ei taida vielä tänäpäivänäkään tietää, millainen vaikutus pitkillä keskusteluilla ja sillä yhdellä illalla ja aamulla oli. Kun tapasin näitä naisia myöhemmin, huomasin, että saan heistä valtavasti virtaa. En osaa sanoa syytä. Muistan kun Minna kertoi minulle kaksi kesää sitten, että hän on tehnyt aarrekartan. Jotenkin en ehkä tuolloin ihan sisäistänyt sen suurinta merkitystä. Se jäi kuitenkin mieleeni...

Sitten Frida päätti järjestää ihanan uuden kalenterin kunniaksi rentouttavan iltapäivän naisille Hotelli Helkassa. Epäröin tosi pitkään jaksanko mennä. Menoja osui tuolle kuulle tosi paljon ja olin vähällä sanoa ei. Onneksi Frida piti päänsä ja pyysi uudelleen; tulethan. Ja minä tulin. Päivään mahtui ihania naisia ja sitten se käänteentekevä Fakta ja Fiktio -yrityksen aarrekarttakurssi. Neljä tuntia soljui siivillä. Päivän tärkein kysymys oli; millaista elämäni on, kun unelmani on totta. Ajoin kotiin kaksi tuntia täydessä hiljaisuudessa. Ei radiota, ei matkaseuraa. Pitkä moottoritie ja vain minä itse. Avasin tekemäni aarrekartan kotona, halusin näyttää sen miehelleni ja tajusin - se on tässä.

Kaikki merkit, kaikki tunteet, kaikki ne leikatut kuvat ja tekstit siihen aarrekarttaan käski minun hypätä. Aarrekarttakurssi pidettiin lauantaina. Maanantaina soitin esimiehelleni ja kerroin etten halua tulla takaisin.  
Kaksi viikkoa tämän jälkeen kuulin läheisen ihmisen sairaudesta. En tiennyt miten reagoida, kaikki tuntui tulevan vähän liian äkkiä. Puhuin tämän ihmisen kanssa unelmista, siitä miten erikoista on, että vasta vakavan sairauden tullessa vastaan sitä miettii - mitä olisin halunnut tehdä ennen tätä. Tulevaisuudesta kukaan ei tiedä. Uskon ihmeisiin, uskon parantumiseen, uskon hyvään. Annoin oman kalenterini tälle ihmiselle (ja tilasin tietysti itselleni uuden). Kerroin miten sain siitä kurssista voimaa ja halusin että hän saisi kalenterin, jossa on varattu tilaa kiitollisuuspäiväkirjalle. Vain positiiviset asiat saavat mielen ohjautumaan positiiviseen tulevaisuuteen. Teimme aarrekartan, harmitti etten osannut selittää sitä niin hyvin kuin minulle se kerrottiin. Teimme kuitenkin ja yritimme.

Seuraavalla viikolla sama rakas ihminen istui sairaalan vuoteen reunalla ja kysyi: "Uskotko sinä niihin merkkeihin, että elämä haluaa ohjata sinua johonkin suuntaan ja kaikella on tarkoitus?" Vastasin myöntävästi. Hän kysyi mikä tämän sairauden tarkoitus on, miksi tämä kaikki tapahtuu. Sen enempää ajattelematta vastasin; vain tämä sai ajattelemaan mitä todella haluat, tämä sai sinut tavoittelemaan unelmia, tai edes sanomaan ne ääneen. Se on askel sekin. Ja tosi iso sellainen.

Siinä me istuimme sitten hiljaa ja katsoimme harmaan lasin läpi tuntemattomaan. Niin. Se on tässä ja nyt. Koko elämä.

Älä odota. Ole rohkea. Uskalla unelmoida. Jos pelottaa, pyydä apua. Siivet kyllä kantavat.

Tämän tarinan myötä haluan kiittää Minna sinua ihanista keskusteluista. Frida, sinulle haluan osoittaa erityisen suuren kiitoksen, että teit kalenterin ja järjestit tuon päivän yhdessä muiden kanssa. Lämmin kiitos kuuluu myös sinulle Hanna, joka vedit tuon käänteentekevän iltapäivän.

Ja sinulle, rakkaalleni, josta tässä tarinassa kerron - sinulle haluan sanoa, älä koskaan lakkaa uskomasta hyvään.