Nyt seuraa jotakin sellaista tekstiä, jota en ikinä uskonut julkaisevani. En usko siihen oikein vieläkään. Ja tämä teksti on muhinut päässä ja ajatuksissa jo jonkin aikaa. En julkaise sitä heti, vaan mietin hetken... Ajastan sen, ja katson riittääkö kantti, riittääkö uskallus. Ja muistutan itseäni siitä, että kaiken voi poistaa myös myöhemmin.......
---
- Ei nyt, äidillä on kiire.
- Älä nyt, pitää tehdä vähän töitä.
- Nyt oikeasti, oletko hetken hiljaa.
- En millään ehdi, on niin paljon kaikkea.
- Nyt kyllä on liikaa kaikkea, ei pysty.
- Pelataan jooko huomenna, ei tänään.
- Mennäänkö vasta huomenna yhdessä metsään, tänään on ollut niin paljon tekemistä.
- En millään jaksa, oli niin kamala kiire.
---
Kuinka nopeasti ”ei juuri nyt” muuttuukaan muotoon ”ei koskaan”.
— Martti Luther
Ja oikeasti. Ei minulla ole ollut kiire. Tai on. Töissä. Ei sen ulkopuolella. Mutta miten täydet päivät onkaan vienyt kaikki mehut kotiin tullessa? Miten minusta voikaan tuntua siltä että kun astun ovesta sisään, voisin samantien romahtaa eteisen lattialle ja pillahtaa itkuun? Miten minusta voikaan tuntua siltä, että kukaan ei ymmärrä miten paineen alle olen itseni vienyt. Kukaan ei pyytänyt. Tein sen itse.
Olen luonteeltani kovin kunnianhimoinen. Olen melko (tai oikeasti ihan täysin) kilpailuhenkinen. Olen opetellut siitä pois. Olen osittain onnistunut. En täysin. Koitan uskotella itselleni, ettei sillä ole merkitystä olenko enemmän kuin hyvä. Tarpeeksikin riittäisi. Se riittää muille. Ei minulle itselleni. Haluan olla yhtä hyvä kuin ennen. Haluan tehdä yhtä paljon kuin ennen. Ja edelleen - kukaan ei erityisesti pyytänyt sitä. Mutta kun saat kiitosta hyvästä työstä, hyvästä tuloksesta, hyvästä ajanhallinnasta (wtf?) ja hienoista onnistumisista. Tiedätkö - koen sen niin, että sitä minun pitää tehdä lisää. Vielä enemmän kuin ennen.
Ainoa suunta, mihin voimme loputtomasti ja turvallisesti kasvaa, on sisäänpäin. Sieltä löytyy myös aika. Aikaa ei voi saada kiinni juoksemalla, vaan pysähtymällä.
— Mari Aulanko
Unohdin. Unohdin itseni. Unohdin sen tosiasian, että hei - en käy töissä enää joka päivä kodin ulkopuolella. Teen sen vain kolmesti viikossa. Teen silti saman määrän töitä. Siellä kodin ulkopuolella. Teen sen vähemmillä tunneilla. Tiesin sen, pelkäsin sitä. Uskottelin itselleni, että minä pystyn kyllä siihen, ja sitten vain sanon että ei - en ehdi. Mutta ei minusta oikein ollut siihen. Tein (ja teen edelleen) silti ne samat asiat, tein vielä vähän enemmän. Unohdin ihan, että niin - enhän saa palkkaakaan kuin hieman yli puolet entisestä. Kuka oikeasti muka odottaa, että teen saman kuin ennen? Ei kukaan varmaankaan. Tai en tiedä. Minä itse odotan. Koen epäonnistumista jos en siihen pysty.
Jos palaat kotiin vähemmän energisenä, kuin olit töihin lähtiessäsi, syyllistyt vakavaan rikkomukseen: varastat kotoa.
Olen siitä hyvä tai huono luonteeltani, etten kovin helpolla luovuta. Ehkä olisi pitänyt. Ehkä olisi pitänyt sanoa heti alkuunsa STOP. Ehkei tilanne olisi ikinä kärjistynyt niin pahaksi mihin se kärjistyi nyt. Ja edelleen painotan - kukaan ei ole tullut sanomaan minulle; tee enemmän, tai teet liian vähän. Ei todella. Teen sen paineen varmasti suurelta osin ihan täysin itse itselleni. Pystyn kyllä olemaan iloinen, pystyn helposti hymyilemään, pystyn hyvinkin helposti esittämään että hei - vaikka on paljon töitä, teen sen silti. Haluan oikein näyttää - katsokaa mihin pystyn. Mutta niin - se on TÄYSIN turhaa.
Kuluneet viikot on olleet erilaisia myös kotona. Ei siksi, että täällä mikään olisi muuttunut. Vaan siksi, että olen ollut niin hemmetin väsynyt kun tulen kotiin päivätyöstäni. Olen ollut tyystin poissa ajatusteni kanssa. En millään lailla läsnä. En päästä irti työasioista edes nukkumaan mennessä, vaan vien ne ajatukset töistä uniini saakka. Ei pitäisi. Ei saisi. Mutta minkäs sille sitten voit? Sitten tajuan, etten oikein enää nuku. Sitten tapahtuu se, joka laukaisee tilanteen - teen liikaa, hoppuilen, en päästä kiireestä irti tullessani kotiin, en pääse nukkumaan ajatusteni kanssa, en saa unta, ja olen lopulta väsynyt henkisesti ja fyysisesti.
Kiireen poistaminen vaatii nöyryyden hyvettä. Et yksinkertaisesti ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisit. Olet tärkeä ja arvokas, mutta se ei ole seurausta kiireestäsi.
Viime viikot on jokainen päätynyt torstai-iltaisin samaan: kotiin (n.20.30), ruokaa, saunaan, kahden-kolmen tunnin vaikerrus siitä, miten tilanne on tullut tähän pisteeseen, sänkyyn, ja kahden-kolmen tunnin yritys saada unenpäästä kiinni..... Siinä se. Ja kun viimeinen torstai päättyi siihen, että itkin ensimmäiset tunnit kotiintullessa väsymystäni... Tämän jälkeen tein samat asiat kuin ennen. Sillä poikkeuksella että uniaika lyheni jälleen. Lyheni joka viikko. Lyheni niin paljon että oli pakko iskeä kiinni tähän aiheeseen.
On pakko laittaa nyt piste tälle. Viime viikko oli (työ)elämäni raskain. Viimeisen työpäivän jälkeen tulin kotiin, en nähnyt, en kuullut, en sanonut mitään. Seisoin vain tuossa eteisessä, tuijotin eteeni, pudotin laukun ja itkin. En jaksa. On pakko myöntää itselleni, etten vain pysty. Samalla koin että nyt helpottaa, myönsin sen. Sanoin sen ääneen itselleni. Enkä vain hokenut sitä tajuamatta tilannetta itse. Siinä olen hyvä - hoen jotakin (on kiire, kauhea homma jnejnejne) mutten oikeasti halua itse tiedostaa asian vakavuutta. Olen siinä ihan hiton hyvä. Ja se on huono asia se!
Kun unohdamme kiireen, alamme muistaa asioita, jotka olemme kiireessämme unohtaneet.
— Paula Sainio
Aihe ei kuulu tänne blogiin, eikä se kuulu oikeastaan juuri mihinkään kategoriaan. En oikeastaan edes tiedä miksi tämän tekstin tulen julkaisemaan, tai tulenko lainkaan. Ehkä teen sen itselleni. Ehkä haluan tallentaa tämän julkisesti. Ehkä juuri siksi, että muistaisin jatkossa miksi tilanne vaati muutosta. Täydellistä ja todella äkillistä muutosta. Ehkä se kannustaa minua silloin tällöin palaamaan tähän aiheeseen ja muistuttaa itseäni siitä, miten haluan elämäni elää.
Onneksi minulla on täydellinen puoliso. Hän on täydellinen tuki. Hän on täydellinen turva. Hän on hiljaa kun on sen aika - kun haluan puhua, hän kuuntelee. Hän vastaa, hän kommentoi, hän kertoo rehellisesti miltä tilanne juuri nyt ulkopuolisen silmissä on alkanut näyttämään. Hän kertoo minulle, etten ole enää oma itseni töistäpaluun jälkeen. Hän kertoo sen, mihin itse en halua uskoa. Mutta hän ei syytä, hän ei syötä ajatuksiaan väkisin. Hän tukee. Hänelle pitäisi antaa kunniamaininta siitä, miten upea ihminen onkaan, ja miten hienosti asioita voi käsitellä rakentavasti. Myös silloin kun painin näiden asioiden kanssa, jotka ei kuuluisi kotiin laisinkaan.
Ja tämä lapsi, minun jalokiveni. Hän ansaitsee täyden läsnäoloni. Hän ansaitsee sen, etten ole poissa silloin kun olen paikalla. Hän ansaitsee täyden huomioni. Hänen vuoksi on tehtävä päätös. Päätös siitä, että kolmen päivän palkkatyö ei voi vaatia kolmen ja puolen päivän mittaista palautumista.
Kun teen töitä kotona, kirjoitan, teen muita asioita, silloin kun puuhastelen, kun teen jotakin josta suunnattomasti nautin... Silloin olen omimmillani. Silloin koen, että olen täysin tässä hetkessä. Iloitsen, nauran, olen onnellinen. Sitä on tavoiteltava. Sen olotilan tulisi alkaa kun avaan kotioven töiden jälkeen, sen olotilan pitäisi jatkua aina ja koko ajan... Se on siinä. Tämä oli pelottavin ikinä julkaisemani teksti. Mikäli tulen katumapäälle, poistan tämän. Mikäli koen, etten halua jakaa tätä asiaa ulos, pyyhin koko kirjoituksen. Siihen saakka olkoon se täällä. Teidän luettavananne, minun muistutuksenani siitä, että elämästä on pystyttävä ottamaan irti kaikki se, joka meille on annettu.
Asia on toivottavasti nyt osaltani siinä pisteessä, että tajusin, että huomasin. Että tein henkisen päätöksen siitä; nyt riitti! Mitä halusin sitten sanoa? Älä unohda itseäsi, älä unohda kotiasi, älä pehettäsi, älä onnellisuuden tunnettasi. Unohda sen sijaan pakottava pyrkimys, pakottava ylöspäin pääsy, unohda kaikki se, joka ei tee sinua energiseksi. Tee vain se, joka saa sinut hymyilemään.
Piste.
Jutta
Luin tekstin ja nyt on vaikeaa kommentoida. Olet rohkea, viisas ja tunteellinen ja tehnyt nyt varmasti elämäsi viisaimman päätöksen. Voimia, lepoa ja lämpimiä ajatuksia. Lempeyttä itseäsi kohtaan <3
VastaaPoistaNukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
- Eeva Kilpi -
Lämpimin ajatuksin <3
Samojen asioiden kanssa painin minäkin täällä ja juuri tuon Kertun runonkin laitoin blogiini. Ymmärrän täysin ajatuksesi. <3 Et ole yksin.
PoistaItse kamppailin saman kanssa kolme vuotta sitten ja onneksi lopulta uskallin päästää irti. Lähdin opiskelemaan pitkäaikaista unelmaani ja nyt olen onnellinen jokaisesta päiväsä tätä työtä tehdessä.
PoistaIhanaa, että sullakin on ihana puoliso rinnallasi. Uskalla elää unelmaasi ja luota siihen että asioilla on lopulta tapana järjestyä.
Mä alankin nyt tilaan sun ihania joulukorttejasi :)
t.Sanna
Kerttu: Ei tarvitse sanoja <3. Tuon runon aion varmasti tallentaa itselleni. Kuinka viisaita sanoja. Kiitos!!!
PoistaSanna: Uskon, ja kiitos. Kaiken tämän keskellä on jollain lailla voimaannuttavaa tietää, että joku muukin tuntee näin. Tulee olo, että ehken olekaan ihan yksin. Voimia sinullekin uuteen viikkoon!
Ja toinen Sanna: Ihailen sinua! Välillä tuntuu että tämä paineen tunne on kovin ailahteleva. On parempia päiviä, on huonompia päiviä. On kuitenkin enimmäkseen niitä raskaita päiviä. Ei fyysisesti vaan nimenomaan henkisesti. Halusin tehdä sille osittain lopun kun aloitin tämän lyhyemmän työviikon. Välillä tuntuu että tässä mentiin ojasta allikkoon.... Kiitos kannustuksestasi ja sanoistasi!
Onnittelen sua Jutta siitä, että ymmärrät. Ymmärrät pysähtyä, toivottavasti. Itse olen pysähtynyt neljä vuotta sitten. Se on vaikeaa, varsinkin jos on vaikkapa perfektionistin vikaa. Sinä ja perheesi olette tärkeintä. Itsestään on pidettävä huolta, sillä sinä olet se, jonka kanssa sinun on elettävä elämäsi loppuun saakka. <3
VastaaPoistaLaita mulle viestiä, jos tahdot jutella. Olen täällä. <3
Niin. On toisinaan hankalaa ajatella ja pysähtyä pohtimaan mikä oikeastaan enrgiaani vie. Teen paljon, puuhastelen, touhuan. Joku ajattelee, että siitähän se kiire johtuu. Itse taas ajattelen, että siitä ei ainakaan. Se on asia, josta saan virtaa ja hyvää oloa.
PoistaMinussa on suuresti tuota perfektionistin vikaa. Ehkä se onkin yksi isoimmista kompastuskivistä tässä. En oikein voi olla täydellinen ja paras jos fakta on se, etten käy yhtä usein töissä kuin muut.
Kiitos sanoistasi Irina! <3
Kiitos tästä tekstistä! Olet rohkea ja hyvän päätöksen tehnyt. Tunnistan tekstistä täysin itseni. Tai sen ihmisen, joka olin vielä pari vuotta sitten ennen pikkutyypin syntymää. Siinä vaiheessa, kun istuin lomamökkimme lattialla ja itkin väsymystä, totesin, että nyt saa riittää.
VastaaPoistaIhmiset puhuvat aivan liian vähän työväsymyksestään. On rohkeaa myöntää se itselleen ja tehdä muutos. Pitää muistaa, että on hyvä työntekijä vaikka ei työskentelisikään itseään uuvuksiin.
Hieman pelottaa, kun palaan tammikuussa työelämään, että miten käy. Toisaalta, nyt kun elämässä on pieni ihminen, jonka kanssa on "lepsuillut" puolitoista vuotta, toivon, että tietynlainen lepsuilu jatkuu :)
Jaksamisia sinne ruudun toiselle puolelle.
Tiedän tuon tunteen. Se on ahdistavaa. Tuntuu kuin kurkussa olisi jatkuvasti palanen. Vaikka välillä siitä kokee pääsevänsä irti, on se aina vain hetkellistä.
PoistaOn jollain tavalla järkyttävää, miten tällaiseen tilanteeseen joskus on päätynyt. Tämänhän piti olla taivaallinen ratkaisu. Tehdä vähemmän töitä kuin ennen. Mutta eihän se mennyt sitten ihan niin... Teen ihan saman työmäärän sillä tosiseikalla, etten käy töissä enää läheskään yhtä usein....
Uskon, että sinua pelottaa. Toivon sydämestäni, että tämä sinun puolitoista vuottasi on ollut niin henkisesti voimaannuttavaa, että jaksat jatkaa samaa rataa kun palaat töihin. Suuresti tsemppiä uuteen arkeen, tai vanhan palaamiseen. Kuinka vain :)
Kiitos kun jätit kommenttisi!
Kiitos rohkeudestasi. Uskon, että moni äiti pystyy samaistumaan tähän. Tärkeintä on se, että huomaa. <3
VastaaPoistaEi tarvitse kiittää! Uskon, että tilanne on tuttu myös muiden perheissä kuin meidän. Miksei siitä sitten hittovie puhuta enemmän ja asialle jotakin tehdä? En tiedä. Ehkä vain ajatellaan, että itsepähän aiheutit. Ja näinhän se on. Ei kukaan muu pakota päätä ottamaan niin paljon stressiä kuin minä itse. Mutta taas toisaalta... Mitä se kertoo ympärilläni olevasta.... Vaikeita asioita... Kiitos kannustuksestasi! Sitä tarvitaan! :)
PoistaPysäyttävä teksti, ja niin monelle totta tänä päivänä. Uskon siihen, että ihmiset eivät halua elää oravanpyörässä. Ollaan lempeitä ja armollisia itsellemme. Kun osaisi ja muistaisi, että kelpaa sellaisenaan :)
VastaaPoistaSepä se - kun osaisi muistaa. Itse on itselleen se vaikein piiskuri. Kukaan muu ei odota niin paljon kuin minä itse itseltäni. Ja siitä olisi varmasti hyvä päästää irti. Kuinka sen sitten yhtäkkiä pystyisin tekemään, en osaa vastata. Mutta toivon että löydän siihen ratkaisun.
PoistaViisaita sanoja. Kun päätös tulee itsestä, se on aina oikea.
VastaaPoistaValoa päiviisi!
<3. Näin toivon. Pohdin asioita liian paljon. Joskus sekin helpottaisi kun olisi ajattelematta.... Mutta itselleen on vaikea olla armollinen....
PoistaVoi, rohkea teksti, rohkea sinä♥
VastaaPoistaVoin uskoa, että nämä ajatukset jakaa kanssasi moni muu. Itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä miettimään, onko todella läsnä, muistaako pitää huolta itsestään vai ajaako itsensä liian ahtaalle, ehtiikö nauttia elämästä kaiken kiireen ja työmäärän keskellä.
Tärkeintä tosiaankin on ne oman elämän jalokivet, rakkaimmat lähellämme♥ Kuten kirjoitit, he ansaitsevat aidon läsnäolon. Heidän vuokseen tekisi mitä vaan♥
Tsemppiä ihan hirmuisesti! Kaikkea hyvää toivon sinulle ja perheellesi, kiirettömämpää ja iloisempaa arkea♥♥♥
Kiitos Viivi suuresti sanoistasi! Niissä asuu totuus!
PoistaJollakin tavalla tuntuu, että on jatkuva kiire. Ja sitten herään siihen tosiasiaan, ettei minulla ole oikeasti kiire. Ainakaan useimmiten. Siis kotona. Teen asioita joista pidän ja sitä en pidä kiireenä. Kiire on pääni sisällä, johon se on tuntunut jäävän asumaan aina työpäivien päätteeksi. Se ei lähde enää pois kun palaan kotiin. Ja se tunne on melko ahdistava.
Kun tunne on päässä liian pitkään, se vie voimat myös muulta. En koe, että olisin läsnä rakkaideni kanssa kuten ennen. Sillä enimmäkseen päässäni pyörii työhöni liittyvät asiat; muistinko tehdä tuon, ainiin tuokin vielä, ja vähän pitäisi vielä pinnistää lisää ja ja ja ja ..... Ja kun tulen kolmen päivän jälkeen kotiin, mietin näitä asioita seuraavat kolme päivää ja harmittelen jos jotakin taas jäi vielä tekemättä. En osaa päästää edes niinä päivinä irti kun en töissä ole... Se on harmittavaista.
Rohkea Jutta! Olet viisas, kun et polta kynttilää molemmista päistä. Itseään ei pidä ajaa piippuun, tai voi käydä niin, ettei enää löydä ulos.
VastaaPoistaJoskus on hyvä katsoa peiliin, todeta, että siellä näkyvä tyyppi on itseasiassa aika hemmetin hyvä juuri tuollaisena kuun on!
Enpä osaa oikein sanoa muuta. Jos haluat jutella, tiedät mistä minut löydät ;-)
Terkuin Mapsi
Et usko, miten hienoa on kuulla että myös sinä ajattelet noin. Jollakin asteella uskon ja tiedän, että näin on hyvä, näin riittää. Mutta sitten taas - en oikein anna itselleni armoa enkä osaa sanoa ei. Ehkä tiedätkin sen. Ajattelin, että tämä lyhyempi viikko tekee asiansa, ja pääsen osittain irti. Ei se sitten ihan niin lopulta mennyt. Tuntuu, että tämä taisi olla ratkaisuista huonoin. Eikä se sitä varmasti ole, mutta siltä juuri tällä hetkellä työmäärän kanssa tuntuu.
PoistaOlen oikein miettinyt miksi minä itse odotan itseltäni yhtä paljon, vaikkei kukaan ole sanonut, että teen liian vähän. Se tunne asuu päässäni. Ja ihan itse olen sen sinne asettanut. Itselleni tavoitteet. Ja se halu jollain tavalla paikata poissaoloani niinä päivinä kun en käy töissä. Halu ehkäpä jopa näyttää että pystyn samaan kuin ennen - vähemmällä ajalla. Se on raastavaa. Olisi helpompaa jos luonteeni antaisi periksi. Siinä minulla olisi vielä opeteltavaa.
Kiitos sanoistasi. Arvostan niitä ihan todella pajon!
Asian tajuaminen on varmasti askel nro 1. Mutta mitä teet sen jälkeen, että tilanne muuttuisi? Pysyvästikin, ettei sama oravanpyörä pyöri aina vaan. Se on luullakseni se vaikein askel, sekä sen jälkeinen uusi tilanne!
VastaaPoistaTsemppiä kovasti sinulle. Hienoa, että uskalsit aiheesta tänne kirjoittaa!
Sepä se! Hetkellisesti tiedän, että hei, pian on loma. Pian voin hetken hengähtää - silloin ehdin olla läsnä. Mutta noin pidemmällä ajalla. En oikeasti tiedä mitä teen asian kanssa. Mietin, pohdin, ajattelen. En kuitenkaan pääse ulos ajatusteni kanssa. Kun taas palaan töihin, sama tunne astuu päähän heti työpaikan ulko-ovella, oikeastaan jo sen päivän aamuna kun herään.
PoistaPidän työstäni, mikä on tietysti loistava asia, sillä mikäli sekin vielä tähän päälle - että vihaisin sitä.... Mutta vihaan sitä tunnetta jonka saan juuri nyt kun on olo ettei mikään riitä. Ehkä itselleni. En tiedä. Vaikea asia, vaikea aihe.
Kiitos kommentistasi! <3
Jäin oikeen pohtimaan tätä asiaa ja piti vielä sanoa, että lapset ovat pieniä vain hetken! Kukaan ei töissä (ehkä) muista muutaman vuoden päästä työpanostasi, mutta lapsesi varmasti muistaa äitinsä fiilikset ja kiireen.
PoistaOlen itse miettinyt asian niin, että muutaman vuoden päästä lapseni menevät jo niin omia menojaan, ettei heitä paljon kiinnosta onko äiti kotona vai ei. Nyt kun heitä vielä kiinnostaa, niin siihen panostan. Näillä eläkevuosiarvioilla ehdimme painaa duunissa vielä monta kymmentä vuotta!
Näin asia varmastikin on. Tuo on hyvä lause muistuttamaan asioiden tärkeydestä; duunissa kukaan ei enää muista parin vuoden päästä jnejne.. Ja vaikka tosiaan kotona olen, eikä työpäiväni veny ajallisesti sen pidempään kuin aikaisemminkaan, olen täysin poissa päivän jälkeen. Haahuilen ja olen ihan muissa ajatuksissa. Tunnetta on vaikea kuvailla. Mutta uskon että sait langan päästä kiinni.... Kiitos kun tsemppaat ja annat voimaa!
PoistaHyvä että pysähdyit ajoissa. Asiasta tänne kirjoittaminenkin varmasti selkiyttää ajatuksia. Onnea jatkoon!
VastaaPoistaVoin kyllä sanoa, että kirjoittaminenkin jo helpotti. Se oli samalla kuin huuto itselleni - nyt riittää. Mutta nyt - en osaa sanoa miten tämän käännä arjessani nurinkurin... Tai ehkä ennemminkin oikeinpäin... Siinä on vielä työtä kerrakseen.
PoistaSinä viisas ja rohkea nainen! <3 Niinhän se menee, että onnen avaimet on meillä omassa taskussa, niitä pitää vaan osata käyttää. Voi kumpa itsekin oppisi sen armollisuuden itseään kohtaan ja osaisi hellittää ajoissa.
VastaaPoistaKiitos kirjoituksestasi, se herätti ajatuksia. Voimia ihana <3
Olen onnellinen, että tämä herätti ajatuksia. Olen onnellinen, jos joku muukin saa näistä kommenteista ja teksteistäni herätyksen, tai pienen muistutuksen. Silloinhan tälläkin tekstillä oli tarkoituksensa <3.
PoistaHienoja ajatuksia. Ja hieno pysähtyminen. Voimia jatkoon valitsemallasi tiellä. Pidä se.
VastaaPoistaIlona
Mikä on se lopullinen tie - sitä en vielä tiedä. On vaikea tehdä päätöksiä itsensä kanssa. Muiden kanssa se on helpompaa. Itsellensä on helpompi antaa periksi. Ja tässä tapauksessa se ei oikein ole hyvä... Ehkä kuitenkin parasta juuri nyt oli se tosiasia, että huomaan sen. Siitä on jatkettava eteenpäin.
PoistaKiitos Ilona sanoistasi!
Ihan kuin olisin omaa tarinaani lukenut noin 15-20 vuoden takaa.
VastaaPoistaEn varmaan olisi ikinä päässyt siitä henkisestä piinasta eroon, jos
- ymmärtäväinen mieheni ei olisi lopulta tuskastunut itsekin ja sanonut, että "Nyt tälle asialle on jo tehtävä jotain, koska ei se oo oikein, että koko perhe kärsii"
- muuan ystäväni olisi sanonut, että "Luuletko, että joku tulee sun sairas- tai kuolinvuoteen äärelle kiittämään, kuinka hyvä työntekijä olit"
Voi kuulostaa tylyltä, vaikkei todellakaan ole tarkoitus, mutta jossain kohtaa vaan on pakko ruveta ajattelemaan paitsi itseään, myös muita perheenjäseniä, joilta ei voi loputtomiin vaatia, että jaksavat aina vaan ymmärtää ja odottaa parempia aikoja.
Tai oikeastaan pelkkä ajattelu ei riitä, vaan asialle on tehtävä jotain. (Eli käytännössä jäätävä pois työstä, josta ei enää seuraa muuta kuin loputonta stressiä ja uupumusta). Rankkaa, mutta loppupeleissä varmasti ainut oikea vaihtoehto.
Ja saadakseen jotain uutta tilalle, jostain vanhasta pitää luopua.
Sitäpaitsi oot niin idearikas ja nuori, että keksit ihan varmasti keinon saada itsellesi työn niistä asioista, joiden tekemisestä nautit. Usko pois ♥
<3
Poistaoho, tulikin vastaukseksi, mutta siis Jutta sulle <3
PoistaAnnukka: En tiedä miten kiittäisin tuestasi, jota pitkin matkaa olet antanut. Kiitos! Sepä se hankaluus juuri onkin - olisi helpompaa jos kiire olisi pelkästään fyysistä; kalenteria olisi helpompi siivota ja jättää joitakin asioita tekemättä. Mutta, kun kiire asuu pään sisällä - se on muuttut stressin ja nimenomaan uupumuksen muotoon - josta se ei enää lähdekään pois vain tekemällä kalenteria väljemmäksi. Sitähän nimenomaan yritin kun päätin tehdä vähemmän töitä. Päätin käydä siellä enää muutamana päivänä. En oikein tiedä miten ajattelin sen vähentävän tämänhetkistä olotilaa. Ei se vähentänyt. Paine kasvoi entisestään. Huh. Teksti on todella raskas. Ehkä ennenkaikkea itselleni. Ehkä kuitenkin jätän sen tänne. Edes muistutuksena itselleni, että hei - asiaa pitää ajatella vielä enemmän, ja sen jälkeen kun olet valmis - tee sille jotakin.
PoistaJa HEINI: Kiitos tuestasi. On helpottavaa, että tiedän muiden olevan armollinen. Sillä usein muut ovat sitä itselleen enemmän kuin minä itse. Valitettavasti. Olisi opittava pois siitä tunteesta...
Hieno ja rohkea teksti, hyvä päätös. <3 Pitää kuunnella omaa itseään edes joskus, muuten ei tule jaksamaan! <3
VastaaPoista<3. Rohkeutta tässä varmasti tullaan tarvitsemaan.
Poista<3 kiitos tästä tekstistä. Voin samaistua minäkin tähän täysin. Huh, mikä muistutus jälleen miten itsestään pitää pitää huolta. Hellittää kaikesta suorittamisesta ja muistaa hengittää.. Voimia <3<3<3
VastaaPoistaHengittäminen ja hellittäminen. Niistä on hyvä arki tehty. <3
PoistaSuorituspaineet seurasivat ennen minua vain töissä. Tilanne on kurja juuri nyt juuri siksi, että ne ei väisty eikä lähde pois päästä edes kotona. Mietin niitä asioita vielä pitkälle yöhön, vaikka työpäiväni päättyi jo monia tunteja ennen sänkyyn menoa.
Ja ole hyvä, olen kiitollinen jos joku saa tästä itselleen muistutusta.
Älä koskaan poista tätä tekstiä, Jutta. Se on täynnä viisautta. Kertomalla oman tarinasi autat muita. Voimia, ja onnea päätöksestä. ♥
VastaaPoistaEhdottomasti samaa mieltä Silja Maarian kanssa! Itse voisin ehkä myös jossain vaiheessa koota hieman ajatuksia omasta pakkopysähtymisestäni. Näitä asioita pitäisi paljon enemmän sanoa ääneen, sillä ymmärryksen on lisäännyttävä. Yhteiskunta luo aivan liian valtavia paineita ihmisen toiminnalle ja siten yhä useampi sairastuu.
PoistaKiitos Silja Maaria! Oli vaikeaa kirjoittaa asia auki. Vaikeinta se oli itselleni. Asian julkaiseminen, ajatusten avaaminen.
PoistaIrina: Olisi hienoa kuulla ajatuksiasi koottuna. Yhteiskunta luo varmasti paineita jo itsessään. Moni työyhteisö luo niitä. Mutta ennenkaikkea tunnen nyt, että luon niitä itse itselleni. Mistä se johtuu, en tiedä....
Itse elin hyvin samanlaista elämää edellisen vuoden. Ihan liikaa töitä ja yksin lapsen kanssa. Kotia tullessa ei mitään annettavaa, mitään ei jaksa ja keskitytään seuraavaan työpäivään. Ei sitä ihminen vain jaksa ja se todellakin on väärin myös muille perheenjäsenille. Nyt on ollut hurjaa huomata, että minulla on välillä jopa liian tuntuisesti aikaa ja energiaa tehdä muutakin kuin töitä. Tsemppiä muutoksiin!
VastaaPoistaSepä se. Vaikka minunkaan työpäiväni harvoin venyvät ajallisesti kovin pitkiksi, niin ne työt kuitenkin seuraavat ajallisesti aivan liian pitkään minua töiden ulkopuolella. Pitäisi oppia jättämään ne sinne. Sulkea ovi ja miettiä - huomenna sitten uudelleen.
PoistaOn upeaa kuulla -että muutos toi mukanaan sinulle lisää energiaa. Sitähän minäkin juuri takaisin haluaisin. En halua että se ilo ja innostus jää pois, tai sille ei tunnu löytyvän sopivaa paikkaa, kun pään täyttää huoli työstä. SIIS TYÖSTÄ. Miten ihminen voikaan olla näin hölmö!
Lämmin virtuaalihalaus sinulle!
VastaaPoistaKiitos J!
PoistaTämä on äärimmäisen tärkeä teksti ja siitä voi olla apua monelle. Muistutus siitä, että itseään ja omaa jaksamista on kuunneltava <3
VastaaPoistaToivottavasti joku muu saa tästä apua. Se olisi paras anti koko tekstissä. Itselleni se toimikoon julkisena paineena siitä, että on opittava tekemään päätöksiä, vaikeitakin..... <3
PoistaHui, kun on tuttua tekstiä kaikkinensa. Viimeiset viikot on itku ollut läsnä lähes päivittäin työpaikalla. Tuossa rinnan päällä on möykky, joka johtuu vain ja ainoastaan siitä, että työ on syrjäyttänyt perheen. Kolme viikkoa sitten olin lapseni koulussa arviointikeskustelussa, jossa opettaja kysyi, että mitä lapseni tekee illalla koulun jälkeen. Tuli täysin pysähdyttävä hetki, jolloin katsoin miestäni ja tajusin, että minä en tiedä. Miten voi olla mahdollista, että äiti joka asuu samassa kodissa lapsensa kanssa ei tiedä mitä ekaluokkalainen lapsi tekee illalla koulun jälkeen!?! Silloin minulle tuli piste.
VastaaPoistaTunnen tuon tunteesi siitä möykystä. Se on kammottavaa. Vaikka on kotona, ei ole läsnä. Ajatukset on jäänyt muualle. Sinne paikkaan, joka pitäisi olla minulle vain työpäivän mittainen. Mutta ei se ole, vaan ne ajatukset seuraavat minua kotiin. En haluaisi. Mutta niin ne tekee.
PoistaUskon, että tuo hetki oli pysähdyttävä. Toisaalta - ehkä onneksi se hetki kuitenkin tuli. Tuli myös havahtuminen ja piste. Voimia ja jaksamista päätöksenteon jälkeen myös sinulle - niitä varmasti tarvitaan!
Kiitos kun jätit kommenttisi <3
Vuoden ajan neljän ihmisen työt yksin ympäripyöreitä päiviä. Unta enää vain nukahduslääkkeillä. Sunnuntai-illan lenkki miehen ja koiran kanssa. Koti-ovella hengitys salpaantuu, itku purkautuu huutona ääneen ensimmäistä kertaa, mä en voi mennä sinne enää huomenna. 7 vkoa kotona, kunnes elämäni viisain päätös: ei enää. Kun päätös on tehty, olo helpottuu.
VastaaPoistaKuinka karu arki voikaan ihmiselle olla?! Kammottava pysähtyminen, kammottava purkautuminen. Mutta silti - uskotko niin oli pakko tapahtua. On pelottavaa, miten asioiden on mentävä niin pitkälle, että olo helpottuu vain tekemällä täysin radikaaleja ratkaisuja ja päätöksiä.
PoistaKIITOS! KIITOS, kun kerroit kokemuksesi!
Jälkikäteen olen ajatellut olleeni niin hölmö, kun annoin tilanteen mennä niin pitkälle. Oli kuitenkin sellainen olo, että on pakko pärjätä, halusin pärjätä ja näyttää muille, että pärjään. Oli hyvä, että tuo tapahtui, sillä tiedän aina jatkossa missä kulkee oman jaksamisen raja ja ettei mun tarvitse ajaa itseäni siihen enää. Opin ihan uudella tavalla arvostamaan omaa terveyttäni ja hyvinvointiani. Paljon tsemppiä sulle <3
Poista<3 <3 x 100
VastaaPoistaEt ole yksin ajatuksiesi kanssa, muista se. Tunnistan itseni monista ajatuksistasi. Vaatii harjoittelua päästä pois. Mutta se on mahdollista!!!
Oletko lukenut kirjan "tunne lukkosi" - kimmo takanen? Suosittelen. Siinä on tosi paljon ajatuksia avaavia asioita!!!
Olet ihana juuri sellaisena kuin olet. Vaikket tekisi mitään, olet silti hyvä. Älä ole liian ankara itsellesi.
<3 <3
Kiitos LOVE! En itseasiassa ole lukenut, mutta tämän suosituksen jälkeen aion hankkia tuon kirjan käsiini. Ehkä sekin helpottaisi, kun lukisi jonkun ulkopuolisen ajatuksia aiheesta.
PoistaUskon, että riitän muille. En vain riitä oikein itselleni. Enkä oikein koe onnistuvani enää itse. Se tunne on ahdistava, pakottaa miettimään asioita liikaa, pakottaa toimimaan liian paljon ja pakottaa tekemään töitä enemmän kuin olisi tarpeen....
Kiitos kirjoituksestasi! Älä missään nimessä poista sitä!
VastaaPoistaOn surullista, miten moni taistelee samankaltaisten asioiden kanssa, minä itse myös mukaan lukien. Jotain se kertoo myös tästä yhteiskunnasta.
Nimenomaan. Ehkä pitäisi ajatella asioista toisin kuin meidän odotetaan ajattelevan. Herää kysymys miksi minä odotan itseltäni niin paljon? Ehkä juuri siksi, että se on "normaalia". Niinhän "kuuluu" tehdä. Ehkä kuuluukin, mutta jossakin menee raja. Sen tunnistaminen on erittäin vaikeaa.
PoistaUskomattoman rohkea kirjoitus. Ja älä ikimaailmassa poista tätä. Hyvä muistutus meille kaikille että elämme täällä vain kerran niin miten sen ajan sitten käyttää. Olisi oppitunnin aika itsellekkin mikä on elämässä tärkeää ja mistä ne onnellisuuden aiheet tulevat. Olet onnekas kun jaat elämäsi upean puolison kanssa joka kuuntelee ja tukee.
VastaaPoistaMulla sellaista tukea ei ole.
Ugh, olen puhunut.
Kiitos. Pelottava ja ehkä juuri siksi rohkea. Teksti valui ruudulle salamannopeasti. Sitä ei tarvinnut miettiä. Mutta meni kauan, ennen kuin ajattelin, että voin sen julkaista. Meni myös kauan, ennen kuin tein päätösen sen edes auki kirjoittaa. Tehty mikä tehty. Ehkä hyvä niin.
PoistaMuistutuksena tämä toivottavasti myös on. Myöskin itselleni muiden lisäksi. Onneksi tässä hetkessä kotonamme asuu mies, joka ymmärtää kertoa koska riittää. Jos häntä ei olisi, toivoisin että rinnallani olisi joku muu - riittävän lähellä huomaamaan asian vakavuuden.
Outi - kiitos kun jätiti jäljen käynnistäsi ja kommentoit!
Tsemppiä! Tiedän niin tuon tunteen. Olet jo pitkällä, kun olet tajunnut tilanteen. Jaksamisia!
VastaaPoistaKiitos! Sitä varmasti tarvitaan.
PoistaIhana teksti, koskettaa varmasti monia, onneksi sinulla oli rohkeutta julkaista se. Teksti tarkoitus oli varmasti tulla juuri nyt, koskettamaan monia ja pistämään miettimään asioita. Voin niin samaistua tuohon tekstiin, onneksi se on osa menneisyyttäni. Miksi me vaadimme itseltämme niin paljon, täydellisyyttä? Sen tavoittelu menee oman hyvin voinnin edelle, miksi? On jo paljon, kun huomaa että näin käy. siitä ei ole kuin tie ylöspäin ja hetki kerrallaan päästää irti siitä täydellisyyteen tavoittelusta. Emme kuitenkaan saa siitä kiitosta siinä määrin, kuin olisimme ansainneet. Ihanaa, kun sinulla on ihmisiä ympärillä, jotka ymmärtävät. Luota itseesi, omiin tunteisiin ja rohkeasti tartu niihin, siivet kantaa. Unelmia kohti, onko nyt aika ottaa uusi askelt?
VastaaPoistaKiitos Jutta vielä kerran tästä tekstistä <3
Minna. En löydä sanoja. Tiedät kuitenkin mitä ajattelen. Kiitos <3
Poista<3
VastaaPoistaHieno kirjoitus! Nyt lepäilet ja nautit ihanasta perheestäsi :) Olen pohtinut paljon sanaa kiire viime aikoina, se kun tuntuu olevan varsin muodikas olemisen ja tekemisen ilmaus. Erittäin rankan kokopäiväisen opiskelusyksyn, osa-aikaisen työn ja kokopäiväisen äitiyden (lapset kotona "opiskelemassa") yhdistämisestä hiljennän tahtia ihan tarkoituksella. Olen toki tehnyt vaadittavat suoritukset pankkoon tätä taukoa ajatellen.. Vaikeinta on vain olla, mutta kovasti olen opetellut tässä muutaman päivän ajan. Elämä on tässä ja nyt! :)
VastaaPoistaJuuri kuten sanoit- elämä on tässä ja nyt. Kammottava ajatus kiireen muoti-ilmiö. Mutta uskon, että se on osittain myös totta. Kiire on ainakin meillä kotona kahdenlaista. On viikkoja kun kalenteri on oikeasti ihan täynnä kaikkea menoja. Mutta sitten on tämä toinen kiire - henkinen. Sitä ei pääse karkuun, eikä siihen löydy yhtä helposti pakoreittiä kuin fyysiseen kiireeseen. Tämänhetkinen tilanne kun tuntuu olevan enemmän pään sisällä kuin sen ulkopuolella.
PoistaTeillä kuulostaa olleen erityisen vilkas syksy, ja on hienoa, että nyt on aika hengähtää ja antaa itselleen lupa vain olla. Tsemppiä olemisen opetteluun, se varmasti vielä palkitaan! :)
Tekstisi osui ja upposi niin tännekin. Aloitin tämänkin viikon itkemällä väsymystä ja lähes syyttämällä rakasta avomiestäni, että hän sairaslomallaan vielä vie aamuistakin edes pienen oman hengähdyshetken. Tänään töissä tajusin jo paljon oloani ja tekstisi luettua vielä enemmän!!! "Tee vain se, joka saa sinut hymyilemään!!" SIINÄ SE ON!!!! Se on kaikki mitä tarvitsen ja mitä myös ansaitsen. Ansaitsen hymyn, hyvänolon ja ilon tunteen. En väsymystä, turhautumista ja itkua. Ja mieheni viimeisenä ansaitsee huononoloni purkua. Ei hitsetti. Tuo yksi lause auttoi tässä hetkessä niin paljon. KIITOS Jutta, olet ihana ♥ Ja tekstilläsi autat myös meitä muita kanssa kulkijoita, ainakin minua tänään enemmän kuin tarpeeksi. :) Nyt pyyhin silmäni ja menen halimaan rakasta!!! Oikeasti niin iso kiitos ♥
VastaaPoistaVoi Jenni! Juuri sitä sinäkin ansaitset! Ja sitä on ihmisen pakko tavoitella. Ilo on oikeus, joka kuuluu kaikille. Valitettavan usein kuitenkin käy niin, että se unohtuu. Sen kaiken kiireen ja uupumuksen alle. Sait vilunväreet menemään ihollani - tulin niin onnelliseksi siitä, että tämä sai sinut pyyhkimään silmäsi ja oivaltamaan pienen asian, jolla on suuri merkitys. Vaikka kaikki sen tiedämme, harvoin pysähdymme oikeasti sitä miettimään.
PoistaToivon sydämestäni sinulle ja miehellesi voimia ja ennenkaikkea iloa tähän pimeään viikkoon! Halikaa ja hymyilkää toisillenne. Koska vain sillä on merkitystä! <3
Ihailen rohkauttasi olla näin avoin! Olet päästänyt meidät lukijat kulissien taakse, jossa kenenkään maisema ei ole täysin siloteltu, vaikka haluaisikin... Kommenteista päätellen kertomuksesi on auttanut sinun lisäksi myös montaa muuta ja se on todella arvokasta, ollaanhan tässä kiinni elämän ydinasioissa! Voimia ja iloa uuteen vuoteen! (Ja kiitos innostavasta blogista!) :)
VastaaPoistaOlen erittäin otettu siitä, miten huomaan muidenkin saaneen tästä apua. On asioita, joista liian vähän puhutaan. On asioita, joita vain ei voi sanoa ääneen. Joskus on hyvä uskaltaa puhua. Silloin on ainoa mahdollisuus huomata, ettet olekaan yksin asian kanssa. Kiitos kannustusestasi, uskon ja toivon että ensi vuosi tuo mukanaan rauhaa, aikaa ja iloa. :) Sitä samaa toivon myös sinulle!
Poista