SYÖPÄ



Tätä tekstiä olen ollut lähellä julkaista jo monen monituista kertaa... Jotenkin tuntuu, että haluan kirjoittaa auki ne tunteet, joita tällä hetkellä ympärilläni pyörii. Toisaalta mietin - miksi ihmeessä? Kirjoittaminen on kuitenkin ollut itselleni AINA pakonomainen tarve... Tapa selviytyä ja käsitellä hankalat asiat, jotka muuten tuntuvat jäävän mustaksi möykyksi pään sisälle.... Juuri nyt tuntuu, että tämä luonnoksissa pyörinyt teksti on aika lähettää maailmalle...

Lähelläni on tällä hetkellä erittäin tärkeä ihminen, joka sairastaa syöpää. Syksyllä todettu paholainen leikattiin kahdesti vuodenvaihteen molemmin puolin ja nyt on rankkojen hoitojen vuoro. Sivusta seuraaminen tuntuu hemmetin pahalta, ja erityisesti se etten voi tehdä asialle itse mitään. Voin vain olla lähellä ja tarjota apua sitä pyydettäessä (ja myös pyytämättä).

Syöpä on sairaus, joka on vienyt läheltäni jo useita ihmisiä, ehkä siksi tämäkin pelottaa, vaikka ymmärränkin, että yhä useampi ihminen paranee nykyään vaikka diagnoosi olisikin annettu. Toivon tämän henkilön olevan se, jonka tarina päättyy onnellisesti. Tällaista tarinaa ei lähelläni vielä ole ollut.

Olen kokenut erilaisia tunteita sairauden aikana ja kaikki niistä ovat olleet erityisen vahvoja. Olen ollut optimistinen, olen ollut surullinen ja olen ollut hemmetin vihainen. Olen tuntenut epätoivoa, mutta myös koittanut unohtaa koko asian olemassaolon. Olen melko huono käsittelemään tätä kokonaisuutta, sillä en halua edes uskoa koko asiaa todeksi. En tiedä mitkä olisi ne oikeat sanat, enkä tiedä miten tästä aiheesta sairastavan ihmisen kanssa parhaiten puhuisin. Olen kokenut roolini olevan vahvana tukena olemisen. En halua näyttää omaa heikkouttani tai antaa pelolle valtaa silloin kun toinen kaipaa tsemppausta. Tähän saakka olen onnistunut itse itselleni asettamassani tehtävässä kohtalaisesti.

Toissaviikolla se kuitenkin tapahtui, toinen oli niin reipas astuessaan "sytostaattisaliin" ja minä siinä saattamassa... Pillahdin itkuun, koska pelotti niin mielettömän paljon. Minunhan piti olla se, joka tukee ja koittaa olla kannustava. Olla se, joka antaa uskoa tulevaan. En halua toisen joutuvan tsemppaamaan minun vuokseni. Salin ovet sulkeutuivat takanani hitaasti kun hoitaja pyysi minua lähtemään... Ja sinne minä jäin, oven toiselle puolelle istumaan kyyneleet silmissä ja murtuneena. 

Tämän jälkeen olen ollut herkkä itkemään ihan kaikesta. Yleensä en ole, mutta nyt... Nyt tuntuu kuin en oikein itse voisi asialle mitään ja kaikki vain tapahtuu. Tuntuu kuin itseni hallinta olisi kadonnut täysin. Asiaa ei tietysti auta se, että arjessa on meneillään niin monia muitakin asioita, joista toisaalta saan mielettömän paljon virtaa. Olen koittanut antaa itselleni armoa ja luvan tehdä myös sellaisia asioita, joista nautin... Vaikka juuri nyt ne tuntuvat niistä kaikista vähäpätöisimmiltä. Mutta tärkeitä ne ovat kuitenkin siksi, että ne auttavat minua jaksamaan kaiken tämän paskan yli.

Nämä ovat niitä hetkiä elämässä, kun koko arjen mittasuhteet kääntyvät päälaelleen... Nämä ovat niitä hetkiä, kun totuus iskee vasten kasvoja ja tajuat: kaikken tärkeintä on olla tässä ja nyt. Olla perheen kanssa, olla läsnä. Viime viikkoina olen kertonut lapselleni rakkaudesta useammin kuin koskaan aiemmin. Viime viikkoina olen itkenyt herkästi ja antanut itselleni siihen myös luvan. Tällä viikolla olen oppinut, että aina ei tarvitse jaksaa olla iloinen ja reipas. Aina ei tarvitse jaksaa ollenkaan. 

Voikaa hyvin ja halatkaa läheisiänne usein <3
Jutta

32 kommenttia

  1. Voi.. :( ymmärrän täysin sun reaktiosi, mä aloin itkeä kun vain luin tämän tekstin! Jotenkin olen niin herkkä että elän sitä toisen tilannetta niin voimakkaasti (tai sitä mitä ajattelen toisen tuntevan ja ajattelevan, miltä läheisistä tuntuu jne..) <3 ja silloin todellakin tuntuu että omat asiat ovat niin turhia, tuntuu ettei kehtaa edes elää omaa elämää normaalisti kun toisen maailma on täysin murtunut.. Toivotaan parasta, voimia teille kaikille!

    VastaaPoista
  2. Sama tilanne täällä. Voimia meille ja Heille <3

    VastaaPoista
  3. Lähetän täältä voimaa ja positiivisia ajatuksia ♡♡

    VastaaPoista
  4. Kyyneleet tuli silmiin, kun kerroit purskahtavasi itkuun!! Anna itsesi olla surullinen ja anna niiden kyynelten tulla <3 Se tekee vaan hyvää. Kyllä niiden kyyneltenkin takaa voi olla kannustava! Sä tiedät!

    Halit sinne!

    VastaaPoista
  5. Voimia kovasti. Toivottavasti myös sinulla on joku, johon voit itse puolestasi tukeutua. Vaikka uskon, että se on täysin OK, vaikka välillä tämä sairastunut läheinenkin näkisi tuon haavoittuvaisemman puolen sinusta. Ihmisiä tässä ollaan eikä kukaan voi aina jaksaa tsempata. Luulen, että vaikka välillä itkisitte yhdessä, niin tärkeintä on nimenomaan se "yhdessä". Vielä kerran kovasti voimia ja tsemppiä sinulle, läheisellesi sekä kaikille muillekin keitä asia koskettaa! Toivotaan, että kaikki kääntyy vielä parhain päin.


    -MD

    VastaaPoista
  6. Asia kirpaisee niin läheltä itseäkin, että en voi kirjoittaa muuta kuin <3 <3 <3
    Isot halit <3

    VastaaPoista
  7. Voimia! Muista, että aina ei tarvitse olla vahva, myös toista tukeva saa ja pitääkin näyttää myös se heikko hetki. Muuten ne kerääntyvät ja purkautuvat ulos myöhemmässä vaiheessa.

    Olin 10-vuotias kun äidilläni todettiin syöpä. Täysin terveet paperit hän sai vasta seitsemän vuotta sen jälkeen. Mutta se seitsemän vuotta oli ylä- ja alamäkeä, pelkoa ja surua mutta hyvien tuloksien jälkeen myös iloa, täynnä. Niistä ajoista en juuri muista mitään, olin äitini ja koko perheeni tukena niin vahvasti että unohdin välillä elää lapsuuttani. Se purkautuikin sitten myöhemmin keskivaikeana masennuksena. Mutta nyt äiti lähenee jo 70v synttäreitään ja voi hyvin!! Toivon todella että sinunkin läheisesi tilanne kääntyy parempaan <3

    VastaaPoista
  8. Voimia sinulle ja hänelle! Onneksi osaat kirjoittaa tunteitasi julki, se on hyvää terapiaa arjen jaksamiseen!

    VastaaPoista
  9. Hienoa, että kirjoitat tämän auki. Se auttaa varmaan sinua, mutta se voi auttaa montaa muutakin. Olet rohkea ja lämmin nainen <3 Olen varma, että kaikki menee lopulta hyvin. Lääketiede on tässä asiassa pystyvä. Jaksamista teille kaikille kuitenkin siihen asti, kunnes asiat tuntuvat jo selkeämmiltä.

    VastaaPoista
  10. Hyvä että saat kerrottua asiasta, vaikka se vaikeaa onkin. Oma äitini sairastui yli kymmenen vuotta sitten syöpään ja mitään ei ollut tehtävissä. Se oli niin vaikea asia käydä läpi, elää rinnalla, antaa toivoa. En osaa sanoa muuta, kuin että sinulla on lupa tuntea ja näyttää myös ne. Ei pidä padota kaikkea sisälleen. Syöpäyhdistyksellä on paljon vertaistoimintaa ja hyvää materiaalia. Riittää että olet tavallinen oma itsesi. Voit olla puhumatta aiheesta, jos toinen ei halua puhua. Toivon jaksamista ja toivoa ei pidä koskaan menettää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin. Mene päivä kerrallaan. Huomenna voi kaikki olla jo toisin.

    VastaaPoista
  11. Rankka tilanne, mutta sairastunut varmasti arvostaa sitä, että olet mukana tukena ja myötäeläjänä <3

    VastaaPoista
  12. Kovasti voimia teille molemmille. Täällä myös eletään samanlaisessa tilanteessa. ❤️

    VastaaPoista
  13. Jutta 💛 Lämmin halaus täältä 💛

    VastaaPoista
  14. Läheisen sairastamisen katsominen ei ole tosiaan helppoa. Superisti voimia ja jaksamista, Jutta! <3

    VastaaPoista
  15. Voimia myös täältä <3 Ja ainakin minulla taannoin (äidillä kasvain munuaisissa ja munuaisenpoisto) itku oli se mikä kuitenkin auttoi. Se, että antoi itkun tulla silloin kun siltä tuntui. Okei, toki sitä haluaisi olla vahva toisen nähden mutta sitten taas toisaalta - ei aina pysty. Itku helpottaa ja puhdistaa. Itku päivässä pitää lääkärin loitolla, kuuluu mottoni :) Ja toinen mikä pitää ainakin minut tolpillani on liikunta. Tuolloin äitini sairauden aikoihin en tosin jaksanut harrastaa niin paljon kuin yleensä mutta jo ihan pelkkä kävelylenkkikin auttoi. Ja valokuvaaminen!

    Halauksia sinne ja uskotaan niihin ihmeisiin ja lääketieteen voimaan!

    VastaaPoista
  16. Jaksamista ja tsemppiä, rohkea ja avoin teksti. Aina ei tosiaan tarvitse olla vahva, joskus on hyvä antaa itkun vain tulla. <3 <3

    VastaaPoista
  17. Seurasin läheltä yhden ystäväni syöpätaistelua, joka pättyi hyvin. Muistan hänen sanoneen, että läheisten murtuessa hänen lähellään, hän ei olisi sitä jaksanut kun tuntui että "roolit" kääntyivät väärinpäin ja hänestä tuli se lohduttaja, ja hänellä itselläänkin oli täysi työ pitää itsensä koossa siinä tilanteessa. Tietysti olemme erilaisia, mutta uskoisin, että sairastunutta auttaa parhaiten se, kun teet hänen kanssaan kivoja juttuja, arkisia asioita, kokkaa hänelle, osta naistenlehti, naura ja halaa, niin että hänkin voi unohtaa hetkeksi sairastumisen. Tuntuu ehkä pahalta kun sanon näin, mutta pysy hänen edessään vahvana hänen vuoksensa ja itke itkusi häneltä salassa, jottei hän koe, että hänen tarvitsee lohduttaa sinua. Anna ennemmin hänelle kivoja hetkiä, läheisyyttä ja halauksia ja tee sitä kautta hänelle selväksi, että olet hänen tukenaan. Toki - puhukaa asiasta, mikäli hän niin haluaa. Luottakaa siihen, että tällä tarinalla on onnellinen loppu. Halit!

    VastaaPoista
  18. Voimia ja enkeleitä! <3
    Kaikki menee hyvin, nyt muistat pitää itsestäsikin huolta ja myös sinä saat pyytää apua jos tilanne käy kestämättömäksi. Jaksamista koko perheelle <3

    VastaaPoista
  19. Voi sinua 😘 Luulen tietäväni millaisia tunteita käyt läpi, läheisen vakava sairastuminen on aina shokki. Mun puoliso sairastui syöpään 14 vuotta sitten ja kaksi vuotta taisteltiin ylä- ja alamäkeä, valitettavasti meidän tapauksessa taistelu hävittiin ja pari päivää sitten tuli 12 vuotta hänen kuolemastaan. Suomessa syövän hoito on ihan huippua ja useimmiten potilaat onneksi paranevat. Läheisenä sinun on oikeus olla myös heikko, ei aina tarvitse jaksaa. Ainakin mulle vertaistuki antoi ihan hirveästi voimaa. Työskentelen nykyään syöpäpotilaiden kanssa ja tärkeä osa työtä on omaiset ja heidän jaksamisensa. Älä unohda itseäsi, voimia ❤️
    Kirsi

    VastaaPoista
  20. Vastaan teille kaikille ihanille kommentoineille yhteisesti:

    Olette parasta, mitä voin lukijoiltani toivoa. Liikutuin mielettömästi teidän kommenttejanne lukiessa ja tuntuu, kuin puolet murheista olisi nostettu sydämeltä pois <3. Elämä on arvaamatonta ja välillä erittäin raadollista. Niinä hetkinä kaikki pieni puuhastelu auttaa jaksamaan. On päiviä, kun on vaikeampaa, mutta sitten taas niitä kun elämä näyttää valoisampia puolia.

    Kiitos ja halaus kaikista näistä sanoista. Olen palannut näihin jo useamman kerran. <3 <3 <3

    VastaaPoista
  21. En löydä näissä tilanteissa koskaan sanoja. Elämän aallokoissa on onneksi myös niitä aurinkoisia päiviä ja toivoa ei koskaan kannata menettää. Loppupeleissä olemme voimattomia aika monen asian suhteen. Sen kanssa pitää vain elää. Annan ison halauksen ja toivon sen lämmittävän mieltä ❤

    VastaaPoista

KIITOS KUN LUIT JA ILAHDUTAT KOMMENTILLASI <3

© oblik.
Maira Gall