Kesä tuntuu olevan yhdelle sun toiselle vuoden sosiaalisinta aikaa. On lakkiaisia, rippijuhlia, häitä, ystävien kanssa vietettyjä iltoja, mökkivieraita, päiväretkiä sinne ja tänne, lomamatkoja ja ihan kaikkea siltä väliltä. Tähän vaikuttaa toki moni asia, joista lisääntynyt valo (ja sitä kautta "pidentyneet" päivät) ja kesälomat ehkä suurimpana. Lomaan halutaan mahduttaa mahdollisimman paljon asioita, joita ei sitten koskaan muuten ehditä tehdä.
Työssäkäyvät ihmiset lomailevat keskimäärin 4-5 viikkoa kesän aikana. Virallisesti kesä kestää noin 12-14 viikkoa. Tuohon ajanjaksoon useimmat meistä (itseni mukaanlukien) haluaa sulloa mahdollisimman paljon kaikkea ikimuistoista, ihanaa, sosiaalisesti herkullista tapahtumaa. Tänä vuonna olen tajunnut sen olevan sulaa hulluutta. Ihan kuin aika loppuisi samaan aikaan kun kalenterissa elokuu kääntyy syyskuun puolelle.
Tiedostan itsekin olevani energisempi silloin, kun luonnonvaloa on enemmän ja aurinko näyttäytyy keskipäivän lisäksi myös muina hetkinä vuorokaudessa. Kun talvella tekisi mieli vain melankolisoida viltin alla ja uppoutua yksinään pimeää ja kylmää maailmaa piiloon, on kesällä meno sitten moninverroin aktiivisempaa - ja sosiaalisempaa.
Tässä yrittäjyyden ja aktiivisen arjen lomassa olen kuitenkin huomannut kaipaavani nykyään yhä enemmän yksinoloa ja hetkiä, jolloin ei tarvitse olla läsnä kenellekään tai ketään varten. Ja tämä ei tarkoita sitä, ettenkö nauttisi ihmisten seurasta tai ihmisistä ympärilläni. Olen tähän kevääseen saakka pitänyt itseäni AINA erittäin sosiaalisena tyyppinä. Minua on käsittääkseni ihan helppo lähestyä ja kanssani saa helposti keskustelun aikaiseksi. Rakastan vuorovaikutusta ja ihmisten kanssa käytyjä . Rakastan juhlia, kaikenlaisia kesäretkiä ja kekkereitä.
Ehkä juuri siksi oli todella vaikeaa ymmärtää, että minä - sosiaalinen ja ihmisten ympäröimänä viihtyvä tyyppi - vaadin nykyään enemmän aikaa vain itseni kanssa.
Jos työviikko on ollut täynnä tapaamisia, puheluita, perheen kesken vietettyjä hetkiä ja ystäviä niin viikonloppuna takki on aika tyhjä. Ennen en osannut reagoida tuohon tarpeeseen, joka nyt tunnistamisen jälkeen tuntuu välttämättömältä asialta yleisen hyvinvointini kannalta. Tulee vain mieleen, että miten en aiemmin ole tajunnut kaipaavani niitä hetkiä, kun mieli latautuu yksinäisyydestä. Ja vaikka rakastan perhettä, ystäviä ja niitä sosiaalisia hetkiä elämässä - tarvitsen myös aikaa kun olen läsnä vain itselleni.
Yksinollessa tulen usein kysyneeksi itseltäni "miltä minusta tuntuu, miten voin, mitä tänään kuuluu". Tai sitten vain olen hiljaa. Laitan silmät kiinni ja hengitän syvään. Tähän hetkeen riittää toisinaan kymmenen minuuttia. Toisinaan kaipaan enemmän. Tällä viikolla olin kokonaisen yön yksin. Se tuntui täydelliseltä. Juuri tähän hetkeen kaipasin iltaa yksin. Kaipasin sitä tunnetta, että joudun olemaan yhdessä vain omien ajatusteni ja tuntemusteni kanssa. Aamulla herätessäni olo oli voimaantuneempi kuin pitkään aikaan.
Aktiivinen arki, ruuhkavuodet... Olen yhtäkkiä huomannut eläväni keskellä niitä. Ja juuri näiden vuosien keskellä huomannut samalla, että sosiaalinenkin ihminen vaatii yksinoloa. Vaatii hiljaisuutta ja aikaa omien ajatusten keskellä. Niiden hetkien jälkeen koko muu maailma näyttää valoisammalta. Mielenkiintoisemmalta ja tärkeämmältä. Ennenkaikkea koen itse olevani taas energisempi. On myönnettävä, että aiemmin koin rentoutuvani ihmisten parissa. Nykyään akkujen lataamiseen vaaditaan sosiaalisten hetkien lisäksi myös yksinoloa. Ei yksinäisyyttä, vaan yksinoloa.
Tämän myötä tajusin myös, että on silkkaa hölmöyttä sulloa kaikki maailman kiva tekeminen ja "odotukset sosiaalisista virikkeistä" vain kesäaikaan. Olisi ihan tervettä kömpiä ylös viltin alla myös silloin kun päivät on pimeitä ja lyhyitä ja jakaa kaikkea kivaa tekemistä tasaisemmin koko vuodelle. Sillä vaikka kesä on mitä parhain aika tavata ihmisiä ja käydä pienillä päiväretkillä lähiseudulla, on elämää myös kesän jälkeen. Ja ennen. Ja oikeastaan ihan läpi vuoden.
Levollista sunnuntain iltaa ja mitä parhainta alkavaa uutta viikkoa!
Jutta