Suloista sunnuntain iltaa teille kaikille, mutta erityisesti kaikille äideille <3. Tänään on vietetty äitien juhlapäivää aurinkoisissa merkeissä ja hymy huulilla. Meitä on ollut jo pitkän aikaa neljä sukupolvea samassa pöydässä ja se on joka vuosi yhtä mieletöntä. 

Tänä vuonna omaa äitiyttäni on koeteltu ehkä aavistuksen kovemmin kuin aiemmin. Juniorin selkeät omat mielipiteet, rajojen koetteleminen, lapsuuden vaihtuminen nuoruudeksi, itsenäistymisen kaipuu, aikatauluttaminen, erimielisyydet (vain joitakin mainitakseni)... Mutta silti. Päivääkään en vaihtaisi pois. Lomalla jälleen katselin tuota nuorta herrasmiestä ja mietin, miten etuoikeutettu olenkaan, kun olen tällaisen pojan elämääni saanut. Miten ihania yhteisiä juttuja, miten paljon yhteisille asioille nauramista ja miten paljon kiitollisuutta. En antaisi pois mitään. Edes niitä erimielisyyksiä ja rajojen koettelemista. 

Meidän lapsilukumme on yksi. Toisinaan pohdin, jääkö lapsi paitsi jostakin koska kasvaa perheen ainoana lapsena? Olen itse kasvanut sisarusten ympäröimänä ja siskostani on muodostunut minulle erittäin tärkeä. En osaa sanoa pystyisikö tuollaisen siteen rakentamaan johonkin muuhun kuin siskoon tai veljeen? En tiedä. En ole koskaan ollut ainoa lapsi. 

Mietin usein myös sitä, miten paljon huomiota, miten paljon etuoikeutta lapsi saakaan. Ja ihan vain siksi, ettei ole ketään muuta jakamassa. Ei tarvitse jakaa leluja, pelejä, aikaa, rahaa, kavereita - ei vanhempien läsnäoloa. Mutta samaan aikaan ajattelen sen olevan erityinen oikeus ja mahdollisuus. En usko, että lähtisimme kuusihenkisen perheen (esimerkki!) kanssa joka vuosi 1-2 kertaa lomamatkalle. Ei vain kertakaikkiaan olisi tässä tilanteessa realistista. Matkustaisimme varmasti silloinkin, mutta hyvin todennäköisesti harvemmin. Mietin myös olisiko kaveripiiristä muodostunut juniorille näin suuri ja läheinen, jos muita lapsia olisi kotona ollut? Nyt ystävät ovat kaikki kaikessa ja heidän kanssaan on myös reissattu ja tehty asioita, joita minä tein nuoruudessani omien sisarusteni kanssa. Ehkä yksilapsisessa perheessä on siis myös jotakin hyvää?

Mitä vanhemmaksi lapseni kasvaa, sitä useammin hämmästelen hänen karismaansa. Miten fiksu ja iloinen nuori hän onkaan. Jotakin olen siis onnistunut tekemään oikein, vaikka myös kipeitä hetkiä on matkalla ollut. Ja vaikka mökötyksiäkin nähdään, on silti useammin iltapalapöydässä kippurassa naurava hymysuu kuin hiljainen ja pahalla tuulella oleva poika. 

Meidän perhe on uusperhe. Ja erittäin toimiva sellainen. Arki sujuu ja kaikki ottavat toisensa huomioon. Yhteisen vajaan kuuden vuoden asumisen aikana meidän perheelle on muodostunut omia rutiineja ja omia juttuja. Sellaisia, jotka hitsaavat meitä yhteen ja tekevät arkemme iloiseksi ja toimivaksi. Olen ylpeä toki meistä aikuisista, mutta erityisesti tuosta nuoresta miehestä. Miten hienosti hän onkaan sopeutunut vuosien saatossa ja osannut käsitellä kipeätkin asiat kanssamme. Meistä on tullut loistava tiimi ja kaikilla meillä on oikeasti hauskaa kotona. Edelleen toki huonojakin hetkiä on, mutta vielä koskaan ei nukkumaan olla menty vihaisena. Kaikenkaikkiaan meillä on kotona hyvä olla.

Onnellista äitienpäivää kaikille äideille <3. 

Jutta