Minua pitkään seuranneet tietävätkin, että olen koittanut viimeisen vuoden ajan kulkea päämäärätietoisesti kohti unlemiani. Välillä se on kantanut hedelmää ja vienyt askeleen lähemmäs maalia. Toisinaan taas on tuntunut että on tullut myös takapakkia ja olen alitajuntaisesti unohtanut ne seikat mitä oikeastaan tavoittelinkaan. Alkavan syksyn tuulia -postauksessa kerroinkin, kuinka paljon asioita täällä tapahtuu juuri nyt. Yksi niistä, ehkä eniten arkipäiväisiin asioihin vaikuttava on se, että aloitan huomenna koulun.
Meni kauan, ennen kuin uskalsin hakea, meni sitäkin kauemmin että ylipäänsä päädyin itseni kanssa johonkin lopputulokseen, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Puhuin, toivoin, ajattelin ja vielä kerran toivoin, että jonakin päivänä teen juuri sitä mitä eniten rakastan. En kuitenkaan kovin hartaasti antanut näille ajatuksille valtaa, sillä "järki" pakotti jatkamaan valittua tietä tai ehkä ennemminkin tuttua ja turvallista arkea.
Herään aamuisin ja menen työpaikalle, jossa ihmiset, työt, rutiinit ja tehtävät ovat minulle tuttuja. En juurikaan joudu astumaan ulos mukavuusalueeltani tai kohtaamaan vieraita asioita joita en osaa lainkaan. Palaan töistä kotiin, teen tuttuja ja turvallisia asioita, ja olen tuttujen ja turvallisten ihmisten ympäröimänä. Ja kyllä - se on äärimmäisen ihana tunne.
Arkipäiväni koostuvat enemmänkin rutiineista kuin jännittävistä uusista jutuista, ja sen tuoma turvallisuuden tunne taas on estänyt minua ottamasta askelta kohti tuntematonta. Tuli pelko siitä, että astun liian suuriin saappaisiin, otan turhan suuren riskin, etäännyn turvallisesta arjesta, tapaan uusia ihmisiä, opettelen uusia asioita, palaan takaisin kouluun, jossa en ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen.
Heräsi kysymys; jaksanko, pystynkö, uskallanko, haluanko? Mitä sitten, jos epäonnistun?
Päätin kuitenkin hypätä kohti tuntematonta ja kokeilla siipiäni. Huomenna tiistaina astun sisään Ammattikorkeakouluun ja kuulen mitä seuraavat 3-4 vuotta minulla on lupa odottaa. Tapaan luokallisen uusia, minulle vielä vieraita ihmisiä ja opettelen minulle täysin vieraita asioita. Ennenkaikkea opettelen oppimaan uutta. Kuka tietää onnistunko - eikä se ole juuri nyt merkittävä asia. Merkittävämpää on se, että uskalsin yrittää. Jatkan edelleen myös työssä, joten aikaa, jaksamista ja organisointikykyä hyppy tuntemattomaan kyllä vaatii.
Toivon todella, että kannatti ja joidenkin vuosien kuluttua olen vastavalmistunut Muotoilija.
Unelmien täyttämää uutta viikkoa sinulle,
Jutta