Luvassa naisen ja äiti-ihmisen ajatuksia, sekä ponnisteluita arjessa. Joten - jos koet, ettei aihe ole sinua lähellä, skippaa yli.
On niitä viikkoja, päiviä, aamuja ja tunteja kun tuntuu että mikään ei suju. Silloin äiti-ihminen huomaa toistuvasti valuvansa lapsen tasolle ja kiukuttelevansa mistä milloinkin ja kuinka lapsellisella tavalla sen tekeekään. Huh.
Eräänä aamuna huhtikuussa: Nukun jälleen pommiin. Heräsin ensimmäiseen kellonsoittoon, painoin torkkua n.45 minuuttia. Noustessani tajuan, että aikataulut on menetetty, ei auta,tästä ei saada kaunista ja rauhallista aamua tekemälläkään. Onneksi kuitenkin lapsi on aamuihminen, eikä tarvitse kaiken kiireen keskellä käyttää varttia hänen herättämiseensä. Tämä ei kuitenkaan pelasta jo valmiiksi käsiin räjähtänyttä aikataulua vaan kiire tekee minusta pienen kiukuttelevan äiti-ihmisen. Äärimmäisen ärsyttävän sellaisen. Tiuskaisen lapselle useasti, pyydän kiirehtimään, ihan kuin pitkään nukkuminen olisi hänen syynsä. Not. Aamupalat naamaan ja äkkiä nyt pyörän selkään siitä. Ainiin - hyvää koulupäivää!
Lapsi on ulkona, lähtee polkemaan koululle ja ehtii sinne aivan hyvin. Olisi ehtinyt mainiosti ilman niitä kireitä kiiruhda-huutojakin. Menen suihkuun, shampoopullo rikkoutuu. Tietysti! Murisen itsekseni ja kiroilen puoliääneen. Tottakai juuri nyt käy näin. Suihkun jälkeen nappaan jo aavistuksen viilenneen aamukahvini mukaan kylpyhuoneeseen, jonne se muuten aina jää. Puolitäytenä tietysti. Puolisoni kiittää jälleen ja keräilee mukeja iltapäivisin mistä milloinkin. Hiukset ei tunnu kuivuvan ja meikkivoidekin levittyy päin sanonko mitä.
Sitten vaatteet. Mustien vaatteiden joukosta tietyn puseron etsiminen osoittautuu täydelliseksi mahdottomuudeksi. Heitän vaatekappaleita yksi kerrallaan ulos kaapista ja taas naputan ääneen; "Kuka *kirosana* nämä taas on tänne kaappiin vain heittänyt?" Kukaan ei tunnusta tekoa. Huomaan olevani vartin myöhässä suunnitellusta aikataulusta, vaatteita ei ole vieläkään. Vedän päälleni jotakin mustaa ja päätän etsiä sopivan huivin. Ehkä arvaattekin, ettei sopivaa huivia löydy. Ei tietenkään. Alan olla jo todella kireänä ja lähden puolijuoksua autolle. Muistan, että työpäivä alkaa palaverilla ja autossa tajuan, että tankatakin pitäisi. NYT. En sitten edellisenä päivänä jaksanut pysähtyä huolto-asemalle, kuvittelinhan silloin minulla olevan äärettömän paljon luppoaikaa aamulla. Tämän virheen toistan USEIN. Tankkaamaan, pankkikortti on unohtunut ulkoilutakin taskuun, johon sen edellisenä päivänä laitoin iltalenkillä hakiessani lähikaupasta jotakin (en muista mitä, eikä sillä ole merkitystä). Kiroilen. Jälleen. Ja nyt teen sen jo täysin ääneen, en mutisten. Ei se auta, mutta silloin en ajattele, toivon vain että polttoaine riittää. Ajan auton oman parkkipaikkani sijaan työpaikkani viereiseen parkkihalliin, säästän 5 minuuttia. Päivä parkkihallissa maksaa 16EUR. Järkevää rahankäyttöä tai ei, tässä hetkessä se tuntui järkevältä ratkaisulta. Tulen töihin, joku kertoo ettei palaveri alakaan vielä. Hemmetti, minulla olisikin ollut aikaa viedä auto omaan parkkihalliin. Kivat sille.
Tässä kohtaa jo kaikki tuntuu olevan äärimmäisen ärsyttävää. Ihan sama, mitä sanotaan, se on tarkoitettu minua vastaan. Mikään ei kulje. Kalenteri on täynnä, sähköposti on täynnä, syödäkin pitäisi. Muistan, että unohdin laittaa lapselle harrastusvälineet valmiiksi. Nyt viimeistään alkaa kiehumaan. Kuinka ikinä en muista mitään, ja miten helposti kaiken nykyään unohdan?? Kukaan ei vastaa kysymykseeni.
Työpäivä päättyy, olen puhki. Kävelen parkkihalliin ja katsoessani tyhjää parkkiruutua muistan että vein aamulla auton parkkihalliin duunipaikan viereen. Ei ole totta! Kävelen takaisin, korkokengätkin puristaa. Ja tottakai ne puristaa, muutenhan tämä päivä ei vielä olisi ollut riittävän typerä! Muistan, että lompakossa on S-etukortti ja toivon että sinne on jäänyt bonuksia, joilla voin maksaa parkkimaksun. Jes! Se sentään meni nappiin. Auton radiosta alkaa soimaan Pharrell Williams, Happy. Ei lisättävää, vaihdan kanavaa.
Kotona odottaa valmis ruoka ja ihana mies, joka on lähettänyt lapsen futiskentälle. Mahtavaa. Jatkan kuitenkin kiukuttelua. Todella turhaa kiukuttelua, jolla ei ole mitään päämäärää. Murjotan, mökötän, tiuskin, enkä vaivaudu keskustelemaan päivän kuulumisia. En jaksa käydä niitä läpi. Mies yrittää vielä aloittaa keskustelua kertomalla omasta päivästään. Mulkaisen häntä, hän tietää että nyt saattaisi olla parempi väistyä. Kaikki ärsyttää, odotan vain että ilta tulee ja katson niitä aamuisia vaatekasoja sängyllä. Kuka hitto ne siitä nyt korjaisi. En mahdu sängylle nukkumaan, joten ne on pakko korjata. Päätän heittää ne sohvalle odottamaan parempaa päivää uudelleenjärjestelylle. Sitä ei tullut kolmeen seuraavaan vuorokauteen.
Lapsi tulee kotiin, pikaiset huikkaukset miten päivä meni. "Ihan kivaa oli", kuului koululaisen vastaus. Siis mitä?!? Mikä on ihan kivaa, miksi aina kaikki on ihan kivaa, mitä siellä koulussa nyt tänään sitten oli? Opitko jotakin uutta? Miten niin et oppinut uutta? Lapsi katsoo kummastuneena, jopa pikkaisen virnistäen, ja kysyy; "Mikä sulla on"? Se on ärsyttävää. Tietysti se on. Kaikki mitä minulle sanotaan tuntuu sillä hetkellä ärsyttävältä. Kysyn vielä illalla, onhan läksyt tehty. Ei ole. Ja taas päätä kiristää. Miten niin ei ole tehty, miten mies ei kysynyt häneltä ennen treenejä onko ne tehty. Prkl. Äkkiä takaisin alakertaan ja kirjat esille. Lukuläksy, siinä pitää lukea teksti vanhemmille ja kysyä sen jälkeen kysymyksiä tekstistä. Voi jeesus! En jaksaisi millään kuunnella. Mutta kuuntelen silti. Tulee kysymykset, en osaa vastata. En muista mitä toinen luki. Onneksi mies on hereillä ja läsnä. Hän vastaa. Kaikki hyvin. Suukko poskelle ja lapsi nukkumaan.
Kömmin sänkyyn. Ärsyttää ne vaatteet. Muistan pyykkien olevan koneessa. Ei voi olla totta! Nyt kun jo tulin sänkyyn, on noustava uudelleen. Koirat pyörivät jaloissa, miksi niidenkin aina pitää kulkea siinä vanavedessä. Mies koittaa halata ja kysyä mikä on. Se vasta ärsyttävää onkin! Antaisi jo olla ja tokaisen mumisten jotakin "antaisit mulle tilaa mun kodissa, älä tule siihen lähelle nyt". Järkevää keskustelua. Hohhoijjaa. Elämä on taistelua.
Käperryn vastahakoisesti miehen kainaloon. Jaksan vielä muutaman hetken mököttää. Sitten lopulta luovutan. Annan suukon ja toivotan hyvät yöt. Sitä ennen pyydän anteeksi. Typerä minä, typerä äiti, joka käyttäytyi koko päivän kuin pahainen kakara. Jos lapseni käyttäytyisi näin, hän joutuisi puhutteluun. Tai jotakin. Mutta minä kuvittelen, että minulla on oikeus. Pyh. Ei ole! Onneksi miesväki on katsonut kimpassa kalenteria. Mies kuiskaa korvaan ettei se mitään, he tiesivät jo kalenterista että tänään räiskyy, ja suhtautuivat siihen hymyillen. Onnea on ymmärtävä perhe. Silloinkin kun vituttaa.
Huomenna on uusi päivä. Sen on pakko olla parempi, ajattelen. Ja se onkin. Aamu valkenee onnellisena. Tänä aamuna halattiin ja pyydettiin anteeksi. Äiti juo kahvin loppuun ja ehtii töihin. Elämä hymyilee.
Tämän kyseisen päivän opetus olkoon ylläoleva lausahdus. Aamen.
Jutta