Superarkea! Käytännön opas helpompaan elämään. (Note! Tämä ei ole kirja-arvostelu.)
Anna Perhon toinen teos, joka sai minut havahtumaan. Vaikka täytyy heti ensialkuunsa myöntää, että Anna Perho persoonana ei ole välttämättä se hajuttomin ja mauttomin, jonka tiedän vaan hänen mielipiteensä on usein jopa turhankin radikaaleja. Tätäkään en tosin sano pahalla. Mielipiteiden pitääkin herättää ajatuksia ja itsensä tutkimista. Sitä hän todella tekee.
Asiaan. Lähdin joululomalle töistä totaalisen uupuneena ja voimattomana. Edessä oli ihana ja pitkä loma. Kävelin parkkihalliin Akateemisen kautta ja etsin jotakin... En edes tiennyt mitä. Olin päättänyt lukea jotakin, joka saisi ajatukseni karkaamaan syksyn ja koko loppuvuoden piinanneesta mielentilasta... En sitten tapani mukaan napannutkaan hömppärakkausromaania, vaan oppaan helpompaan elämään. Näin.
"Tehdäänpä testi. Oletko ollut viime aikoina liian väsynyt, liian kiireinen tai kärsinyt tunteesta että et saa tarpeeksi asioita aikaiseksi? Oletko tuskastunut työpaikkaasi tai siihen, että unelmat eivät näytä toteutuvan? Tuntuuko arkesi pelkältä selviytymistaistelulta? Jos vastaat kyllä, elämäsi kaipaa muutosta. Mutta miten se tehdään?
Harvalla on varaa downshiftata elämänsä tasolle, jolla pulssi on alempana kuin pakastekalalla. Siksi Perho on kirjoittanut raikkaan ja realistisen oppaan täsmäiskuksi siihen todellisuuteen, jossa bussi ja pomo odottavat, lasten lapaset ovat taas hukassa ja pulssi maksimissa jo hyvissä ajoin ennen aamukahdeksaa."
Luin takakannen, silmäilin muutaman sivun ja se oli siinä. Luin kirjan lomani aikana. Se olikin ainoa tavoitteeni koko 20 päivälle. Muita tavoitteita tai päämääriä en lomalle asettanut. Hyvä niin. Välillä pisti ärsyyntymään, että kirjassa oli superpaljon kaikenlaisia tehtäviä - lähinnä itselleni. Mutta lopulta - sehän se juttu oikeastaan olikin. Havahduin moneen asiaan. Vaikka tiesin näistä (lähes) jokaisesta, en vain saanut otetta monestakaan. Tunne siitä, että ajatusten juoksu ei pysähdy vaikka silmät ovat jo kiinni. Päässäni pyörivät työasiat. Muuten en koe, että meillä olisi kovinkaan kiire, taikka arkemme täysin aikataulutettua. Ei tosiaan. Vain se päänsisäinen tunne siitä, etten oikein riitä. Se ajatus ja tunne johtaa taas siihen, etten jaksa innostua mistään, kuten ennen. Se taas johtaa huonoon omaantuntoon ja pahaan mieleen..... jnejnejne...
Kirjan paras anti olikin se tosiasia, että se sai minut tajuamaan kiireen johtuvan stressistä. Liiallisesta sellaisesta. No mitä sille sitten pitäisi tehdä? Voisiko sen tehdä huomenna? No ei. Tämän opuksen avulla käsissäni onkin nyt oman ajanhallinnan (=elämänhallinnan) käsikirja. Kun asiat listattiin ylös, ne ei eivät paina enää mieltäni. Nehän on kirjoitettu, enkä voi niitä siis unohtaa.
Pahimmillaan huomasin, että stressitila vei minulta paljon innokkuutta. Ja juuri se innokkuus on se, joka pitää minut hengissä. Moni kauhistelee kuinka ehdimme puuhata, remontoida, sisustaa, askarrella ja kaikkea sellaista. Moni ajattelee niitä tuolla tavalla juuri siksi, ettei ne varmastikaan ole heille yhtä mieluista puuhaa kuin minulle tai meille. Minulle se taas tarkoittaa irtiottoa työstä, harrastelua, aivojen lepuuttamista (?), rauhoittumista ja hyvää mieltä. En koe sen olevan minkäänlainen taakka. Päinvastoin. Ja kun en jaksanut innostua, en saanut tarvittavaa energiaa. Tarvitsen sitä puuhailua ja asioiden mukaansatempaavuutta ihan todella paljon. Se on parasta lääkettä. Minulle - ei siis välttämättä todellakaan kaikille. Jollekin toiselle rauhoittuminen ja lepo tarkoittaa yhtä kuin kirjan lukeminen tai television katsominen. Samalla siinä latailee akkujaan seuraavaan tuntiin/päivään/viikkoon. Ihminen tarvitsee sitä - palautumisaikaa. Minäkin tarvitsen tätä pilkettä ja iloa, joka melkein unohtui. Se on omaa palautumistani, minun akkujeni lataamista. Kesti aikansa, ennen kuin asiaan havahduin, kesti todella pitkään, ennen kuin kirjoitin asiasta tänne blogiin (jos haluat tietää, löydät aiemmat tekstit
täältä ja
täältä), kesti vielä sen jälkeenkin jonkin aikaa sisäistää koko jutun ydin. Tai ehkä ennemminkin omaksua se kaikki, jonka huomasin. Ajattelin töideni osa-aikaistamisen myötä asioiden helpottuvan. Sitä se ei tehnyt. Kuvittelin kai, että kun olen enemmän kotona, se vapauttaa. Ehei! Väärin. Olisi pitänyt jo silloin tajuta, mistä oikeasti on kyse; eikä se helpota ennen kuin tajusin alkuperäisen syyn tälle tunteelle. Enkä tarkoita sitä, ettei osa-aikainen työ tehnyt hyvää. Tekee edelleen. Se ei vain ole ratkaisu, jos en huomaa miksi sitä kaipaan tai haluan.
Lomamme toisella viikolla (tarkalleen 11 päivää vapaiden aloittamisen jälkeen) huomasin pitkästä aikaa miten mieli alkoi inspiroitumaan ja ajatukset juoksivat jo vähän vilkkaammin. Tarvitsin sen pysähdyksen, tarvitsin sen tajuamisen, tarvitsin ne pyjamapäivätkin... Blogi on oleillut joitakin aikoja vähän hiljaisemmin kuin aiemmin. Ihan vain siksi, että asian tajuamisen jälkeen halusin miettiä sitä, tein ja kirjoitin silloin kun puhti tuntui antavan periksi. Tietoisesti vietin myös hyvin vähän aikaa muiden blogeissa. Ihan vain irtaantuakseni hetkeksi. Halusin tietää, viekö tämä harrastus minulta energiaa vai tuoko se sitä. Päädyin lopulta jälkimmäiseen ;).
Tiedättekö mitä? Tuntuu koko pimeän syksyn jälkeen ensimmäistä kertaa siltä, että minä elän, iloitsen, hengitän ja hymyilen elämälle! Pää ja mieli pursuaa ideoita, iloa ja innostumista. Sitä tunnetta on ollut todella ikävä!
Onneksi - siis todellakin ONNEKSI tämän tunteen ja pohdiskelun lopputulos syntyi itsekseen. Se syntyi yllättäen. Siihen vaadittiin paljon itsensä tutkimista ja ajatusten riviin laittamista. Asiaa en ole sen parin kirjoituksen lisäksi täällä blogissa sen enempää pohdiskellut taikka avannut. Ei ole ollut tarkoituskaan. Matka ei ole ollut yhtä lyhyt, kuin miltä se täällä näyttää. Mutta nyt - nyt tiedän että suunta on oikea ja tällä polulla on pysyttävä. On kuljettu hetki, vasta pieni matka. Mutta päämäärä on kirkkaana silmissäni. Se ei ole tavoite tai asetettu pyrkimys. Se on se tunne, jota haluan vaalia.
En sitten tiedä, oliko suunnan kääntämisen viimeinen niitti kirjan lukeminen, jonkin yksittäisen asian tajuaminen, loman alkaminen vai jokin ihan muu. Onneksi se kuitenkin tapahtui nyt, eikä vuoden kuluttua.
Kiitos siis Anna Perholle (joka ihan satavarmasti hei lukee tätä blogia :D ) tai sitten sille jollekin suuremmalle voimalle joka kertoi minulle - nyt riitti. Sillä sehän riitti.
Hei, olen täällä taas! Omana itsenäni. Ja olen siitä todella iloinen <3
Jutta