Nyt seuraa jotakin sellaista tekstiä, jota en ikinä uskonut julkaisevani. En usko siihen oikein vieläkään. Ja tämä teksti on muhinut päässä ja ajatuksissa jo jonkin aikaa. En julkaise sitä heti, vaan mietin hetken... Ajastan sen, ja katson riittääkö kantti, riittääkö uskallus. Ja muistutan itseäni siitä, että kaiken voi poistaa myös myöhemmin.......
---
- Ei nyt, äidillä on kiire.
- Älä nyt, pitää tehdä vähän töitä.
- Nyt oikeasti, oletko hetken hiljaa.
- En millään ehdi, on niin paljon kaikkea.
- Nyt kyllä on liikaa kaikkea, ei pysty.
- Pelataan jooko huomenna, ei tänään.
- Mennäänkö vasta huomenna yhdessä metsään, tänään on ollut niin paljon tekemistä.
- En millään jaksa, oli niin kamala kiire.
---
Kuinka nopeasti ”ei juuri nyt” muuttuukaan muotoon ”ei koskaan”.
— Martti Luther
Ja oikeasti. Ei minulla ole ollut kiire. Tai on. Töissä. Ei sen ulkopuolella. Mutta miten täydet päivät onkaan vienyt kaikki mehut kotiin tullessa? Miten minusta voikaan tuntua siltä että kun astun ovesta sisään, voisin samantien romahtaa eteisen lattialle ja pillahtaa itkuun? Miten minusta voikaan tuntua siltä, että kukaan ei ymmärrä miten paineen alle olen itseni vienyt. Kukaan ei pyytänyt. Tein sen itse.
Olen luonteeltani kovin kunnianhimoinen. Olen melko (tai oikeasti ihan täysin) kilpailuhenkinen. Olen opetellut siitä pois. Olen osittain onnistunut. En täysin. Koitan uskotella itselleni, ettei sillä ole merkitystä olenko enemmän kuin hyvä. Tarpeeksikin riittäisi. Se riittää muille. Ei minulle itselleni. Haluan olla yhtä hyvä kuin ennen. Haluan tehdä yhtä paljon kuin ennen. Ja edelleen - kukaan ei erityisesti pyytänyt sitä. Mutta kun saat kiitosta hyvästä työstä, hyvästä tuloksesta, hyvästä ajanhallinnasta (wtf?) ja hienoista onnistumisista. Tiedätkö - koen sen niin, että sitä minun pitää tehdä lisää. Vielä enemmän kuin ennen.
Ainoa suunta, mihin voimme loputtomasti ja turvallisesti kasvaa, on sisäänpäin. Sieltä löytyy myös aika. Aikaa ei voi saada kiinni juoksemalla, vaan pysähtymällä.
— Mari Aulanko
Unohdin. Unohdin itseni. Unohdin sen tosiasian, että hei - en käy töissä enää joka päivä kodin ulkopuolella. Teen sen vain kolmesti viikossa. Teen silti saman määrän töitä. Siellä kodin ulkopuolella. Teen sen vähemmillä tunneilla. Tiesin sen, pelkäsin sitä. Uskottelin itselleni, että minä pystyn kyllä siihen, ja sitten vain sanon että ei - en ehdi. Mutta ei minusta oikein ollut siihen. Tein (ja teen edelleen) silti ne samat asiat, tein vielä vähän enemmän. Unohdin ihan, että niin - enhän saa palkkaakaan kuin hieman yli puolet entisestä. Kuka oikeasti muka odottaa, että teen saman kuin ennen? Ei kukaan varmaankaan. Tai en tiedä. Minä itse odotan. Koen epäonnistumista jos en siihen pysty.
Jos palaat kotiin vähemmän energisenä, kuin olit töihin lähtiessäsi, syyllistyt vakavaan rikkomukseen: varastat kotoa.
Olen siitä hyvä tai huono luonteeltani, etten kovin helpolla luovuta. Ehkä olisi pitänyt. Ehkä olisi pitänyt sanoa heti alkuunsa STOP. Ehkei tilanne olisi ikinä kärjistynyt niin pahaksi mihin se kärjistyi nyt. Ja edelleen painotan - kukaan ei ole tullut sanomaan minulle; tee enemmän, tai teet liian vähän. Ei todella. Teen sen paineen varmasti suurelta osin ihan täysin itse itselleni. Pystyn kyllä olemaan iloinen, pystyn helposti hymyilemään, pystyn hyvinkin helposti esittämään että hei - vaikka on paljon töitä, teen sen silti. Haluan oikein näyttää - katsokaa mihin pystyn. Mutta niin - se on TÄYSIN turhaa.
Kuluneet viikot on olleet erilaisia myös kotona. Ei siksi, että täällä mikään olisi muuttunut. Vaan siksi, että olen ollut niin hemmetin väsynyt kun tulen kotiin päivätyöstäni. Olen ollut tyystin poissa ajatusteni kanssa. En millään lailla läsnä. En päästä irti työasioista edes nukkumaan mennessä, vaan vien ne ajatukset töistä uniini saakka. Ei pitäisi. Ei saisi. Mutta minkäs sille sitten voit? Sitten tajuan, etten oikein enää nuku. Sitten tapahtuu se, joka laukaisee tilanteen - teen liikaa, hoppuilen, en päästä kiireestä irti tullessani kotiin, en pääse nukkumaan ajatusteni kanssa, en saa unta, ja olen lopulta väsynyt henkisesti ja fyysisesti.
Kiireen poistaminen vaatii nöyryyden hyvettä. Et yksinkertaisesti ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisit. Olet tärkeä ja arvokas, mutta se ei ole seurausta kiireestäsi.
Viime viikot on jokainen päätynyt torstai-iltaisin samaan: kotiin (n.20.30), ruokaa, saunaan, kahden-kolmen tunnin vaikerrus siitä, miten tilanne on tullut tähän pisteeseen, sänkyyn, ja kahden-kolmen tunnin yritys saada unenpäästä kiinni..... Siinä se. Ja kun viimeinen torstai päättyi siihen, että itkin ensimmäiset tunnit kotiintullessa väsymystäni... Tämän jälkeen tein samat asiat kuin ennen. Sillä poikkeuksella että uniaika lyheni jälleen. Lyheni joka viikko. Lyheni niin paljon että oli pakko iskeä kiinni tähän aiheeseen.
On pakko laittaa nyt piste tälle. Viime viikko oli (työ)elämäni raskain. Viimeisen työpäivän jälkeen tulin kotiin, en nähnyt, en kuullut, en sanonut mitään. Seisoin vain tuossa eteisessä, tuijotin eteeni, pudotin laukun ja itkin. En jaksa. On pakko myöntää itselleni, etten vain pysty. Samalla koin että nyt helpottaa, myönsin sen. Sanoin sen ääneen itselleni. Enkä vain hokenut sitä tajuamatta tilannetta itse. Siinä olen hyvä - hoen jotakin (on kiire, kauhea homma jnejnejne) mutten oikeasti halua itse tiedostaa asian vakavuutta. Olen siinä ihan hiton hyvä. Ja se on huono asia se!
Kun unohdamme kiireen, alamme muistaa asioita, jotka olemme kiireessämme unohtaneet.
— Paula Sainio
Aihe ei kuulu tänne blogiin, eikä se kuulu oikeastaan juuri mihinkään kategoriaan. En oikeastaan edes tiedä miksi tämän tekstin tulen julkaisemaan, tai tulenko lainkaan. Ehkä teen sen itselleni. Ehkä haluan tallentaa tämän julkisesti. Ehkä juuri siksi, että muistaisin jatkossa miksi tilanne vaati muutosta. Täydellistä ja todella äkillistä muutosta. Ehkä se kannustaa minua silloin tällöin palaamaan tähän aiheeseen ja muistuttaa itseäni siitä, miten haluan elämäni elää.
Onneksi minulla on täydellinen puoliso. Hän on täydellinen tuki. Hän on täydellinen turva. Hän on hiljaa kun on sen aika - kun haluan puhua, hän kuuntelee. Hän vastaa, hän kommentoi, hän kertoo rehellisesti miltä tilanne juuri nyt ulkopuolisen silmissä on alkanut näyttämään. Hän kertoo minulle, etten ole enää oma itseni töistäpaluun jälkeen. Hän kertoo sen, mihin itse en halua uskoa. Mutta hän ei syytä, hän ei syötä ajatuksiaan väkisin. Hän tukee. Hänelle pitäisi antaa kunniamaininta siitä, miten upea ihminen onkaan, ja miten hienosti asioita voi käsitellä rakentavasti. Myös silloin kun painin näiden asioiden kanssa, jotka ei kuuluisi kotiin laisinkaan.
Ja tämä lapsi, minun jalokiveni. Hän ansaitsee täyden läsnäoloni. Hän ansaitsee sen, etten ole poissa silloin kun olen paikalla. Hän ansaitsee täyden huomioni. Hänen vuoksi on tehtävä päätös. Päätös siitä, että kolmen päivän palkkatyö ei voi vaatia kolmen ja puolen päivän mittaista palautumista.
Kun teen töitä kotona, kirjoitan, teen muita asioita, silloin kun puuhastelen, kun teen jotakin josta suunnattomasti nautin... Silloin olen omimmillani. Silloin koen, että olen täysin tässä hetkessä. Iloitsen, nauran, olen onnellinen. Sitä on tavoiteltava. Sen olotilan tulisi alkaa kun avaan kotioven töiden jälkeen, sen olotilan pitäisi jatkua aina ja koko ajan... Se on siinä. Tämä oli pelottavin ikinä julkaisemani teksti. Mikäli tulen katumapäälle, poistan tämän. Mikäli koen, etten halua jakaa tätä asiaa ulos, pyyhin koko kirjoituksen. Siihen saakka olkoon se täällä. Teidän luettavananne, minun muistutuksenani siitä, että elämästä on pystyttävä ottamaan irti kaikki se, joka meille on annettu.
Asia on toivottavasti nyt osaltani siinä pisteessä, että tajusin, että huomasin. Että tein henkisen päätöksen siitä; nyt riitti! Mitä halusin sitten sanoa? Älä unohda itseäsi, älä unohda kotiasi, älä pehettäsi, älä onnellisuuden tunnettasi. Unohda sen sijaan pakottava pyrkimys, pakottava ylöspäin pääsy, unohda kaikki se, joka ei tee sinua energiseksi. Tee vain se, joka saa sinut hymyilemään.
Piste.
Jutta