Top Message

www.oblik.fi

Ajatuksia äitiydestä ensimmäisen kouluvuoden jälkeen

Ensi viikolla on perheessämme tärkeä päivä, juniorin ensimmäinen kouluvuosi taputellaan valmiiksi, ja hänen 10 viikon kesälomansa alkaa. Kevätkirkkoon pienet koululaiset menevät jo perjantaina, mutta lauantaina juhlahumuun pääsee mukaan myös vanhemmat. Tunteellisen aamun kruunaa todistusten jako, jonka jälkeen siirrymmekin kotiimme juhlimaan pienen (?) pojan ensimmäisen kouluvuoden päätöstä brunssin merkeissä. Paikalle tulee meidän lisäksemme pikkumiehelle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.

Onhan tämä iso askel. Enää ei olla sitten koulun nuorimpia, ja tuleva kesä on monessakin mielessä kasvun paikka (taas kerran..). Itsenäistyminen pelottaa välillä hurjasti (pelottaa siis nimenomaan äitiä, ei varmaankaan lasta). Kuinka nopeasti lapsesta onkaan kasvanut jo näin iso ja itsenäinen poika? Välillä koen suurta surun tunnetta siitä, etten olekaan enää henkilö, jonka jatkuva läsnäolo on välttämätöntä. Tulee pelonsekainen tunne, ettei minua tarvitakaan enää jokaiseen asiaan mukaan. Tämä kuulunee kasvuun ja ainoa keino on hyväksyä asia mukisematta.

Vuodessa on ollut monta liikuttavaa hetkeä, ja jokaisesta niistä on oltava kiitollinen. Kokeet ovat poikkeuksetta saatu kotiin arvosanalla Erinomainen tai Erinomainen -. Tästä voisi olla jo aavistuksen ylpeä. Futiksessa pokaali on kannettu vuoden sisään kahteen otteeseen kotiin, vaikkei yhtäkään voittoa vielä ole joukkue saavuttanut. Vuodenvaihteessa hänet palkittiin vuoden joukkuepelaajana ja keväällä turnauksen tsempparipelaajana. Voi että, miten tärkeitä nämä tunnustukset ovat hänelle olleet. Nappuloille jaetaan peleissä myös vihreitä kortteja reilusta pelistä. Niitä on kotona nyt neljä kappaletta. Kaikki palaute, jota koulusta ja harrastuksista on tullut, on ollut iloa äidin korville; iloinen, avulias, toiset huomioonottava ja fiksu poika! Oikeasti - olen niin mahdottoman iloinen, että tämä nuorukainen on minun lapseni.

Pikkumiehen ystäväpiiri on laajentunut kouluvuoden aikana huomattavasti, ja se on välillä pelottavaa. Hän tekee asioita ilman minun jatkuvaa valvontaa, leikkii itsenäisesti pihalla kavereiden kanssa, kulkee pieniä matkoja jo yksinäänkin. Potkii palloa lähikentällä toisten lasten kanssa, ilman että olen itse paikalla. Kuinka suuri ja pelottava paikka tämä maailma onkaan seitsenvuotiaan lapsen äidille?

Onneksi olen saanut huomata, miten fiksu nuori miehenalku meillä kotona kasvaakaan. Olen jokaisena päivänä ylpeä siitä, millaiseksi hän on kasvanut näiden vuosien aikana. Helpottunut olen myös asuinympäristöstämme, jossa ei tarvitse miettiä voinko päästää lapsen yksin pihalle. Olen huojentunut siitä, että hänellä on todella mukavia ystäviä, ja tunnen heidät, sekä myöskin vanhemmat. Meillä Verkarannassa ja sen ympäristössä huokuu yhteisöllisyys ja yhteinen tapa toimia. Vanha kunnon "kylän henki" on korvaamattoman tärkeää. Kaikki pitää huolta, ja monet ovat tuttuja toisilleen. Se luo turvallisuutta niin lapselle, kuin äidillekin. Olen onnellinen, että valitsimme asuinpaikaksemme juuri tämän mahtavan miljöön.



Kuva
 Vuosi on tarkoittanut samalla myös uuden opettelua koko perheellemme. Viime vuoden lopussa muutimme yhteiseen kotiin puolisoni kanssa. Tätä ennen olimme nappulan kanssa kahden, ja pelkäsin paljon ettei kaikki toimikaan kuten olin ajatellut. Ihan hirmuisen paljon mietin asioita, jotka voivat mennä pieleen, ja entä jos tämä on pienelle pojalle pelottava ja ahdistava tilanne. Pelkäsin, ettei yhteiselosta tule mitään, taikka sitä miten uusi ja erilainen tilanne tämä lapselle olisi. Mietin, mitä sitten jos ratkaisu onkin väärä, eikä arkemme kohtaa lainkaan uuden puolison mukaan tullessa. Entä jos he eivät tulekaan keskenään toimeen nappulan kanssa, kun asumme saman katon alla... Entä jos, entä jos... Pelkäsin turhaan, sillä voin kertoa, ettei mitään syytä huoleen ole ollut. Päinvastoin. Pieni perheemme on nivoutunut tiiviiksi joukkueeksi, jossa jokainen pelaa omaa paikkaansa ja tiedostaa miten tärkeää yhteinen, onnellinen arki on jokaiselle meille. Yhdessä me teimme sen - Meistä on tullut ihan loistava tiimi! Arvostamme ja kunnioitamme toisiamme ja toistemme tapoja. On ollut upeaa huomata, kuinka makeaa elämä voikaan olla. :). Onneksi uskalsimme!



Elämä on mahdollisuuksia täynnä, kunhan niihin vain uskaltaa tarttua!

Mietin hyvin pitkään kirjoitanko tätä tekstiä laisinkaan. Miksi minä kirjoittaisin, ja entä jos... Mutta sitten, PYH! Tein sen kuitenkin, ja tässä seison. Kaikkien sanojeni takana ja ajatuksieni kanssa. Tiedättekö - tämä olikin aika terapeuttista ;)

Ylpeänä voin saatella ensi lauantaina lapseni päätösjuhlaan, ja olla kiitollinen siitä, miten vuosi on kulkenut. Meillä asuu terve, positiivinen ja kunnianhimoinen poikalapsi, joka auttaa aina muita, muistaa iloita elämästä, ja kaikista sen tuomista mahdollisuuksista!

- J -

  1. Olipa kiva kun kirjoitit tämän, oli ihanasti kirjoitettu! Voit varmasti olla ylpeä äiti pienelle pojallesi.<3 Onnea ensimmäisen vuoden kunnialla suorittaneelle pojalle ja koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, onnittelut menevät ihan varmasti perille viikonvaihteessa :)

      Poista
  2. Kannataa ollakin ylpeä ja kertoa se ääneen. Toivottavasti takana ovat ne ajat, kun ei ollut sopiva kehua lapsiaan tai kertoa ääneen onnestaan!
    Hyvä sinä, olet taitava äiti :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin tosiaan toivotaan (että lapsestaan saa olla aidosti ja ääneen ylpeä). Jos näin ei ole - teen töitä sen eteen että jatkossa on sallittua olla iloinen siitä, miten hienon lapsen on itselleen saanut!

      Poista
  3. Ihanasti kirjoitit ja hyvä että niin teit!
    Niin paljon samoja ajatuksia mitä itselläkin ollut. Meillä esikoisen eskarivuosi on lopuillaan. Vaikka on eskarissa niin oikeastaan koulumaailmaan jo astui viime syksynä.
    Kuinka tämän vuoden aikana on ollut kunnon kasvua lapselle ja ennenkaikkea myös meille vanhemmille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella kiva kuulla, että samanlaisia ajatuksia on myös muilla. :) Ja kuten sanoit - on kasvu samalla myös vanhemmille iso askel. Ei ainoastaan lapsillemme. Todella paljon tsemppiä ekaluokan aloittavalle esikoiselle, sekä ennenkaikkea myös teille vanhemmille!

      Poista
  4. Kauniita ajatuksia kirjoitit!
    Mua nauratti toi "Kuinka suuri ja pelottava paikka tämä maailma onkaan seitsenvuotiaan lapsen äidille?" :D Mutta ihan totta, en edes uskalla vielä ajatella et miten paljon itse pelkään sitten kun Jasmin on niin vanha et haluaa yksin mennä joka puolelle.. Kaipa siihenkin sitten tottuu.
    Tuo on kyllä hyvä juttu, että tunnet pojan kaverit ja kaverien vanhemmat. Niin ja se luo myös turvallisuutta, että ympäristö on läheinen yhteisö. Meilläkin on täällä mukavaa just se, että naapurit on niin mukavia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on - en usko että lapsi itse asiaa ajattelee kovin kummallisena taikka pelottavana. Äiti sitäkin enemmän ;).

      Sitä itsekin toivon - että itsenäiseen lapsen elämään tottuisi. Taitaa viedä vielä aikaa. Myös meillä.

      Joskus asuinpaikan sijainnille en antanut kovin suurta arvoa, vaan enemmän itse kodille. Nykyään asia on ihan toisin, ja mielummin luovun jostakin itse kodissa, jotta alue olisi paras mahdollinen paikka lapsen asua ja elää arkea. Teillä siis myös onnellinen tilanne :)

      Poista
  5. Ihania ajatuksia äitiydestä. Olen ollut samojen ajatusten parissa viimeiset neljä viikkoa kun sijaistin mieheni ekaluokkaa isäkuukauden ajan. Ihana kokemus. Ja pieniähän nuo ekaluokkalaiset vielä ovat. En edes tohdi ajatella, että meidän esikoinen lähtee jo neljän vuoden päästä koulutielle. Äkkiä se aikaa menee. Iik!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä todella pelottavaa, miten nopeasti aika kuluu mitä vanhemmaksi lapset kasvaa. Pieniä he tosiaan ovat, mutta itsenäisen arjen ja asioiden opettelu tuntuu pelottavalta. Se on ikäänkuin yksi etappi kohti nuoruutta. Huih!

      Tuollainen kokemus on varmasti ollut mieleenpainuva ja ajatuksia herättävä :)

      Poista
    2. Niin, ja piti vielä sanoakin, että mukava että sait tuon kokemuksen kokea!

      Poista
  6. Hienoa että kirjoitit tuntemuksistasi! Monesti kyllä asioiden kertominen, jakaminen ja paljastaminen vähentää sydämen ja mielen taakkaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alan uskomaan tähän itsekin! Onneksi tämän suuremmistä paljastuksista ei ollut kysymys. Kuitenkin hetken mietin - mitä kaikkea tänne blogin puolelle uskallan kirjoittaa ja paljastaa. Ehkä kuitenkin se kannatti. Tulipahan ainakin itselle hyvä mieli :)

      Poista
  7. Sanoisin, että jos on kiinnostunut lapsensa tekemisistä, tietää missä lapsi liikkuu ja kenen kanssa, ja tuntee lapsensa kavereiden vanhemmat, joiden kanssa voi parhaimmillaan vetää yhtä köyttä, ei muuta tarvita. Silloin on kaikki kunnossa ja lapsen (ja oma) onnellisuus ja turvallisuus taattu :). Niinkuin teillä just on.
    Ei siis huolta huomisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä tulin erityisen hyvälle mielelle :) Huh! Ehkä meillä kasvaa jatkossakin tasapainoinen lapsi, joka saa itsenäistyä onnellisten aikuisten kanssa, turvassa ja rakastettuna. <3

      Poista
  8. Kiitos kun jaoit ajatukset kanssamme. Vähän samoja ajatuksia täällä, poikani päättää ensi viikolla peruskoulun ja itsenäistyy hurjaa vauhtia. Pienin askelin ekaluokalta eteenpäin kohti itsenäistymistä. Onneksi on äideillä aikaa totutella, vaikka tuntuu ettei siihen totu millään. Niin se vain kuuluu mennä ja se minunkin pitää hyväksyä. Lapset kasvaa ja itsenäistyy, saamme olla paljossa mukana ja luoda vankan pohjan lapsillemme, jotta pärjääväät omillaan jonain päivänä. Äidit väistyy ja muut naiset tulee tilalle ;), eiköhän me äidit pysytä kuitenkin mukana jatkossakin, meidän roolii vain muuttaa muotoaan. Vielä ajatukseen ei ole täysin tottunut, mutta se vaatii oman aikansa. Nautitaan pojistamme ja otetaan monta nenäliinaa mukaan päättäjäisiin :)
    Oikein mukavaa viikonloppua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskoisin, että olet täysin oikeassa! Se vain tuntuu niin kamalan pahalta paikalta - koko maailma. Sille pienelle lapselle joka vielä hetki sitten ei voinut olla minuttiakaan ilman valvovaa silmää. :)

      Mutta uskon sinua - me pysymme elämässä mukana läpi elämän, vaikka roolimme muuttuisikin. Teillä on myös isot asiat edessä, ja toisaalta uuden alku kun peruskoulu päättyy. Voi että - ollaan kyllä onnekkaita kun meille on näin upeat pojat annettu!

      Poista
  9. Kiitos ihana murunen, kun uskalsit jakaa tämän meille. <3
    Tämä teksti kertoi sinusta enemmän, kun yksikään aijempi ja kuinka kauniisti kirjoitettu. Ihanaa lukea ja tutustua paremmin. :)

    Kyllä vain, lapsistahan sen näkee, että kuinka nopeasti aika kuluu. Meidän neiti menee jo ensisyksynä kuudennelle(WHAAAT???) ja mä funtsin, että mihin tämä aika on kadonnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsit - aika hienoa, kun saan teiltä näitä kommentteja. Se valaa uskoa siihen, että uskallan ehkä paljastaa jotain itsestäni myöhemminkin. :)Olen todella otettu, että minut ja ajatukseni on otettu avosylin vastaan. <3

      Samaa itsekin aina miettii - mihin kaikki aika häviää???? Ja jokainen hetki menneisyydestä oli aina "ihan hetki sitten" tapahtunut. ;)

      Ja ajatella, kuudennelle, sehän tarkoittaa että yläaste on jo niin lähellä. HUIH!

      Kiitos, kun jätit jäljen käynnistäsi. <3

      Poista
  10. Mä olen tosi kateellinen - meillä on aika iso koulu, pieni jumppasali. Juhlaan saa tulla vanhemmista vain 2-, 4- ja 6-luokkalaisten vanhemmat kun nämä luokat esiintymisvuorossa. Nyyh - olisin niin tahtonut mennä katsomaan ekaluokkalaisen ekaa kevätjuhlaa koulussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kurja, ettei ekaluokkalaisen juhlia pääse katsomaan. Toivottavasti pääsette todistustenjakoon mukaan!

      Meillä juhla pidetään ulkona juurikin siitä syystä, että vanhemmat mahtuvat mukaan. Kirkoon ei mekään mahduta, vaikka suht pieni koulu onkin.

      Paljon onnea teidän ekaluokkalaiselle ensimmäisen kouluvuoden päätöksen johdosta! Ja onnea tietysti myös vanhemmille. :)

      Poista

 

Newsletter

Widgets